Villieläinviihdettä vai luonnonsuojelua?
Mikä on eläintarhojen rooli ja merkitys nykymaailmassa? Eläintarhat itse vannovat valistustyön ja lajiensuojelun nimeen, mutta vieraileva yleisö etsii usein näyttäviä ja eksoottisia eläimiä – nopeita ja helppoja luontoelämyksiä kauniilla säällä.
Leijonahäkin edessä tungeksii väkeä odottamassa, että eläinkunnan kuningas liikahtaisi. Leijonasta kertovan taulun edessä on sitä vastoin autiota. Harva vierailija jaksaa keskittyä eläinlajeista kertoviin tietoihin, vaikka eläintarhojen yhtenä merkittävänä tarkoituksena on valistaa yleisöä paitsi eläimistä, myös laajemmin luonnonsuojelun ongelmista. Ovatko eläintarhat siis pelkkää viihdettä vangittujen eläinten kustannuksella, vai löytyykö niiden toiminnan takaa myös itse eläimiä ja muuta luontoa hyödyttäviä näkökohtia?
Suomessa on suhteellisen vähän yleisölle avoimia eläintarhoja: meillä on neljä suurta sekä muutamia pienempiä villieläimiä pitäviä eläintarhoja. Ruotsissa eläintarhoja on jo nelisenkymmentä ja Saksassa sekä Isossa-Britanniassa yli kolmesataa.World Association of Zoos and Aquariums (WAZA) on eläintarhojen kattojärjestö, jonka valvomia eläintarhoja ja suuria akvaarioita on yhteensä noin 1200. Euroopassa eläintarhojen valvonnasta vastaa WAZA:n paikallisjärjestö EAZA, European Association of Zoos and Aquaria. WAZA:n alaiset eläintarhat kattavat kuitenkin vain kymmenisen prosenttia kaikista maailman eläintarhoista. WAZA on kehittänyt tarkat standardit valvomilleen eläintarhoille, mutta järjestön ulkopuolelle jäävät eläintarhat ovat pelkän paikallisen lainsäädännön varassa. Valitettavasti eläintarhoja koskeva lainsäädäntö on varsin olematonta suuressa osassa valtioita jopa Euroopassa. Pohjoismaiden eläintarhoja koskevat lainsäädännöt lienevätkin maailman tiukimpien joukossa.
EU kontrolloi alueensa eläintarhoja direktiivillä, joka määrittää minimivaatimukset eläintarhatoiminnalle. Vaikka direktiivi on varsin lyhyt ja yleisluontoinen, eikä se anna määräyksiä esimerkiksi häkkien koosta tai tarhoissa pidettävistä lajeista, eivät kaikki EU-maat ole pystyneet täyttämään näitäkään minimivaatimuksia. Ainakin Saksa ja Italia ovat saaneet tuomion EU:n tuomioistuimelta eläintarhadirektiivin noudattamatta jättämisestä.Tavoitteiden saavuttaminen tulee olemaan vähintäänkin vaikeaa myös tuoreimmissanEU-maissa. Valokuvat vaikkapa Liettuan eläintarhasta kertovat karun totuuden: muodottoman lihaviksi syötetyt jääkarhut ja leijonat seisoskelevat ehkä historiallisissa, mutta nykytietämyksen valossa aivan liian pienissä ja ankeissa, betonipohjaisissa häkeissään. Tästä huolimatta Liettuankin tarha kuuluu WAZA:n hyväksymiin eläintarhoihin.Direktiivin siirtymäajat uusien maiden osalta päättyvät vuonna 2008, jonka jälkeen kaikkien EU:n eläintarhojen
tulisi olla minimivaatimusten tasolla.
Muuttomatkalle kantakirjojen perusteella
Eläimiä ei enää pyydystetä eläintarhoihin yhtä paljon luonnosta kuin ennen. Esimerkiksi Korkeasaaren hankkiessa uusia lajeja tai vahvistusta eläinkantoihinsa pyritään yksilöt saamaan muista EAZA:n eläintarhoista
Euroopassa. Aina se ei kuitenkaan onnistu, vaan eläimiä on jouduttu ostamaan
ammattimaisilta eläinvälittäjiltä tai toisilta mantereilta.
Eläintarhoissa kasvatettavista ja suojelua tarvitsevista eläinlajeista ylläpidetään tarkkoja kantakirjoja, joiden avulla eläinten kasvatusta voidaan ohjata ja säännöstellä. Pääasiallisesti kantakirjoja pidetään maanosittain,
mutta harvinaisimpien lajien osalta seuranta on maailmanlaajuista. Euroopan
kantakirjaohjelmat käsittävät tällä hetkellä 291 eläintarhoissa pidettävää eläinlajia. Nämä ohjelmat painottuvat voimakkaasti nisäkkäisiin. Korkeasaaressa kantakirjalajeja on parikymmentä, mukana mm. Korkeasaaren
tunnuseläin lumileopardi sekä Suomen luonnosta jo kadonnut vesikko.
Kantakirjojen periytymistietojen avulla kansainvälinen ohjausryhmä suosittelee
kullekin lisäysohjelmaan kuuluvalle eläimelle sopivinta lisääntymiskumppania.
Koska eläintarhaeläimillä ei juurikaan käytetä keinosimennystä, jää ainoaksi vaihtoehdoksi siirtää itse eläin paikasta toiseen. Esimerkiksi pitkäikäiset ja harvinaiset isot kissaeläinurokset voivat joutua vaihtamaan
eläintarhaa useita kertoja elinaikanaan – ja joka kerta edessä on stressaava sopeutuminen siirtoon, uuteen elinympäristöön sekä uusiin lajitovereihin. Vuosittain esimerkiksi Korkeasaari vastaanottaa ja lähettää eteenpäin kymmeniä eläimiä.
Eläintarhoissa eläimet edustavat ensisijassa lajiaan, eivät itseään. Eläinsuojelun kannalta tilanne on usein kyseenalainen, sillä eläimen yksilöarvo ei ole silloin kovinkaan suuri. Eläin voi käydä arvottomaksi esimerkiksi sopimattoman sukupuunsa vuoksi, jolloin kyseinen yksilö joutuu tekemään tilaa erisukuiselle eläimelle. Eläintarhoissa ei ole juurikaan tilaa pitää ”ylimääräisiä” eläimiä. Poistolistalle joutuneen eläimen kohtaloksi muodostuu siis joko lopetus tai harvinaisen lajin ollessa kyseessä siirto toiseen eläintarhaan.
Hajumaailmakin virikkeistää
Häkissä elävän eläimen elinpiiri on tarkkaan rajattu ja säännöstelty. Päivärutiineissa ei juurikaan tapahdu vaihtelua ja kaikki aitauksen nurkat ovat tulleet jo moneen kertaan kolutuiksi. Eläimet kuitenkin tarvitsevat vaihtelua ja virikkeitä voidakseen hyvin. Parhaissa eläintarhoissa tähänkin asiaan panostetaan huomattavasti, ja eläinten elämään koetetaan tuoda muutoksia
erilaisilla virikkeillä. Yksi tavallisimmista keinoista on ruoan piilottaminen häkkiin, jotta eläin joutuisi näkemään hieman vaivaa saadakseen vatsansa täyteen. Muita virikkeistämisen muotoja ovat esimerkiksi erilaisten kiipeilytasojen rakentaminen, kaivamismahdollisuudet, vesialtaat ja häkkien vaihtaminen eläinten välillä. Vaihtelua päiviin voi saada myös tarjoamalla petoeläimille
haisteltavaksi ja kaiveltavaksi esimerkiksi saaliseläinten olkia – vastaavasti
vaikkapa aasit saavat uutta mietittävää leijonien hajuista.
Eläinten käytettävissä oleva tila eläintarhassa vastaa keskimäärin vain sadasosaa eläimen luontaisen reviirin koosta – pientä tilaa voidaan puolustaa ruoan hankinnan helppoudella, mutta tuskin ruoan hankinta on ainoa syy eläimen liikkumiselle ja ympäristön tutkimiselle. Mitä pienempi ja yksitoikkoisempi ympäristö eläimelle tarjotaan, sitä enemmän voi havaita kaavamaista liikehdintää tai vaihtoehtoisesti apatiaa.
Tänäkin keväänä Korkeasaaren karhulinnan talvipesässä näki päivänvalon kaksi karhunpentua. Eläinten poikaset ovat takuuvarmoja yleisön suosikkeja, joita tullaan koko perheen voimin ihastelemaan. Syksyn tullen alkaa karhunpennuilla kuitenkin kuumat paikat – karhulinnassa ei ole tilaa kuin kahdelle karhulle, joten
pentujen on lähdettävä muualle. Euroopan eläintarhat pullistelevat ruskeakarhuja jo nyt, joten uuden sijoituspaikan löytäminen tulee olemaan vaikeaa. Sijoituspaikan jäädessä puuttumaan joudutaan nuoret karhut lopettamaan.
Sama tilanne on joka vuosi myös esimerkiksi monien vuohieläinten kanssa.
Korkeasaaren laumat lisääntyvät enemmän kuin tilat sallivat, joten kevään jälkikasvusta osa lopetetaan ennen talvea. Lisääntymisen katsotaan kuitenkin olevan niin tärkeää virikkeistämistä eläimille, että se oikeuttaa joka syksyiset nuorten eläinten vähennykset. Ja taitaapa myös yleisö vaatia näkyville suloisia eläinten poikasia. Nykylainsäädäntö kieltää lisäksi lopetettujen vuohieläimien syöttämisen eläintarhan pedoille. Ruhot menevät sen vuoksi ongelmajätelaitokselle hävitykseen, ja kierrätyksen sijaan kissapedoille tilataan kotieläinten lihaa teurastamoilta.
Luontoonpalautus lajien pelastuksena
Eläintarhojen oikeutus eläinten itsensä kannalta ajateltuna voisi olla luonnosta
kokonaan tai lähes kokonaan hävinneiden lajien ylläpito ja kasvatus, silloin kun on olemassa realistiset mahdollisuudet lajien palauttamiselle alkuperäiseen elinympäristöönsä nyt tai ainakin lähitulevaisuudessa. Muutamien lajien kohdalla luontoonpalautusohjelmat ovatkin onnistuneet hyvin – esimerkiksi visenttejä ja przewalskinhevosia on palautettu menestyksekkäästi alkuperäisille esiintymisalueilleen, vaikka lajit hävitettiin luonnosta jo vuosikymmeniä sitten. Osa palautusohjelmista taas epäonnistuu täysin, kun vapautetut eläimet eivät syystä tai toisesta kykene sopeutumaan enää luontoon.
Korkeasaaren noin 200 eläinlajista joka kymmenes kuuluu suojeltaviin lajeihin.
Eläintarhoja ei pidetä yllä pelkällä hyvällä tahdolla, vaan niiden on houkuteltava
myös sponsoreita sekä maksavaa yleisöä paikalle. Aina lajin uhanalaisuus ja kiinnostavuus eivät kulje käsi kädessä, joten yleisön houkuttelemiseksi eläintarhoihin on kerättävä myös näyttäviä ja eksoottisia lajeja – esimerkkinä tästä vaikkapa erilaiset apinat, jotka kuuluvat eläintarhojen lajistoon
usein yleisön painostuksesta.
Ovatko eläintarhat hintansa väärtejä?
Mutta mitä eläintarhoista jää mieleen yleisölle? Lisäävätkö ne ihmisten kiinnostusta ja tietoja ympäristöstä ja luonnonvaraisista eläimistä, vai ovatko ne omiaan vahvistamaan luonnosta vieraantumista? Valitettavan monen kaupungissa elävän lapsen ainoa suhde ”villiin” luontoon on jokakesäinen käynti Korkeasaaressa. Eläintarhassa eläinten kohtaaminen on helppoa ja vaivatonta, ja syvemmän luontosuhteen syntymiseen siellä on kovin vaikea uskoa.
Ehkä eläintarhat jopa vahvistavat käsitystä luonnon kontrolloitavuudesta: eläimet ja luonto halutaan kohdata vain silloin, kun se itselle parhaiten sopii. Eläinten tulee pysyä poissa ihmisten omasta elinpiiristä, lasien ja kaltereiden takana.
Eläinmääriä ajatellen eläintarhat eivät ole suurimpia eläinsuojeluongelmia maailmassa, saati Suomessa. Eläinten kannalta luonnonpuistomaisiin eläintarhoihin siirtyminen olisi silti paras ratkaisu. Suurissa, lajin alkuperäistä elinympäristöä muistuttavissa tarhoissa eläimillä olisi tilaa liikkua, mutta myös tilaa päästä pois ihmisten lähettyviltä. Mutta kiinnostaisivatko ne yleisöä, kun varmuutta eläinten näkemisestä ei olisi?
Eläintarhoista voi pitkällä tähtäimellä olla hyötyä uhanalaisille tai vaarantuneille
lajeille. Nykyiset eläintarhaeläimet joutuvat tavallaan maksamaan tulevien jälkeläistensä paremmista elinmahdollisuuksista omalla vankeudellaan, mikäli laji pystytään myöhemmin palauttamaan alkuperäiseen elinympäristöönsä. Kuitenkin myös yksittäiset eläimet voivat hyötyä eläintarhoista: Korkeasaarikin aloittaa jälleen ensi syksynä loukkaantuneiden luonnonvaraisten
eläinten vastaanottamisen ja hoitamisen. Eläintarhojen funktion toivoisikin tulevaisuudessa painottuvan yhä enemmän tähän suuntaan: eläintarhoista tulisi vain väliaikaisia pysähdyspaikkoja vahingoittuneille villieläimille sekä uhanalaisille lajeille. Jokaisen eläintarhassa pidettävän eläimen kohdalla tavoitteena tulisi olla vapauttaminen takaisin luontoon – lyhyemmällä tai
pidemmällä aikavälillä. Vielä tähän suuntaan ei kuitenkaan olla menossa.
Kirjoitus on ilmestynyt ensimmäisen kerran Eläinten ystävässä 2/2006
