Kouluaineisto "Oi niitä aikoja"

ELÄINTEN VIIKKO 4.—10.10.2004

Luonnonvarainen kalkkuna ei pitkästy

Kalkkuna on peräisin Pohjois-Amerikasta, jossa sitä tavataan luonnonvaraisena lähes kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa. Se asustaa metsissä ja suosii varsinkin sellaisia alueita, joilla on metsät ja viljelykset vaihtelevat.

Kalkkuna kuuluu samaan kanalintujen heimoon kuin esim. metso ja fasaani. Kalkkunan monet piirteet muistuttavat sen sukulaisuudesta kanoihin. Koiraslinnut ovat selvästi naaraita isompia ja värikkäämpiä ja muodoltaan pyyleviä. Nokka on lyhyt. Kalkkunakukolla on mahtava, roikkuva helttamuodostuma, joka muuttuu tulipunaiseksi kukon kiihtyessä. Lisäksi kukoilla roikkuu keskeltä rintahöyhenystä kapea, partamainen höyhentupsu. Joskus sellainen on kanallakin.

Luonnonvarainen kalkkuna on iso lintu, mutta silti paljon nykyistä lihakalkkunaa pienempi. Aikuisena se on noin metrin pituinen. Kukot painavat 8—10 kiloa, suurimmat 14 kg. Kanojen paino on 4—6 kiloa. Lihakalkkunat painavat yli kaksi kertaa enemmän. Luonnonvarainen kalkkuna on lyhyillä matkoilla nopea lentäjä, mutta enimmäkseen se liikkuu kävellen ja juosten. Liikkuessaan se näyttää hoikalta ja pitkäjalkaiselta.

Vaikka kalkkunan pää on höyhenetön, lintu ei ole kylmänarka. Kovakaan pakkanen ei sitä haittaa, jos vain ruokaa on saatavilla. Parin viikon paastosta kalkkuna vielä selviää, mutta pitkä upottavan lumen kausi voi näännyttää sen, koska pehmeässä ja paksussa lumessa se ei pysty etsimään ruokaa. Yleensä kuolleisuus talvella on kuitenkin pientä.

Herkullisuus oli koitua tuhoksi

Pohjois-Amerikan intiaaniheimot ovat perinteisesti metsästäneet kalkkunoita lihan, nahan ja sulkien vuoksi. Myös Euroopasta tulleet uudisasukkaat havaitsivat kalkkunan oivaksi lihanlähteeksi. Kun väestö kasvoi nopeasti 1800-luvulla, kalkkuna hävisi ankaran metsästyksen seurauksena sukupuuttoon suurimmasta osasta entisiä asuinalueitaan.

Kalkkunaa pidettiin myös vahinkoeläimenä, koska sen nähtiin liikkuvan parvina viljelyksillä. Nykyään tiedetään, että kalkkunan aiheuttamat tuhot ovat merkityksettömiä.

1900-luvun alussa jäljellä oli vain murto-osa entisestä kalkkunapaljoudesta. Vasta aivan viime vuosikymmeninä laji on siirtoistutuksin ja suojelutoimin saatu palautetuksi, ja nyt sitä esiintyy lähes kaikkialla Pohjois-Amerikassa aina Etelä-Kanadaa ja Pohjois-Meksikoa myöten. Luonnonvaraisen kalkkunan pelastaminen on todellinen lajisuojelun menestystarina.

Nykyään kalkkunoita on yli neljä miljoonaa, ja niitä saa metsästää kaikkialla Yhdysvalloissa. Kalkkunanmetsästäjiä on lähes kolme miljoonaa, mutta metsästys on sallittua vain erikoisluvin, jotta kalkkunakannat eivät vaarannu. Vuosittain ammutaan noin puoli miljoonaa kalkkunaa. Soitimelta väijyminen keväällä on suosituin metsästysmuoto, ja lähinnä kukot ovat silloin tähtäimessä. Myös parrakkaiden kanojen ampuminen keväällä on sallittua. Syysmetsästyskaudella kaikenlaiset kalkkunat ovat sallittua riistaa. Kalkkunan ääniä matkimalla niitä voidaan houkutella ampumaetäisyydelle.

Kalkkunanmetsästys on vaikeaa, sillä laji on hyvin valpas ja arka luonnossa. Suurin osa metsästäjistä jääkin ilman saalista. Vaikka lintu on kookas, tappava osuma-alue on pieni ja haavakoita tulee helposti. Kalkkunaa metsästetään myös jousella. Kalkkuna voi paeta löytymättömiin nuoli isojen rintalihasten läpi törröttäen.

Vaarallinen lisääntymisaika

Kalkkunalla on sosiaalinen soidin, kuten kotoisella metsolla ja teerelläkin. Kukot kerääntyvät kevättalvella yhteissoitimille, jotka näkyvät ja kuuluvat kauas. Ne pörhistävät itsensä mahdollisimman komeiksi ja mahtailevat toisilleen siipiään laahaten ja naama punoittaen. Tanssia säestää kova kalkatus ja jalkojen tömistely. Jos yhteenottoja syntyy, ne voivat olla hengenvaarallisia. Kanat valitsevat vain kaikkein uljaimmat kukot parittelukumppaneikseen, ja suurin osa kukoista jää lehdelle soittelemaan.

Naaras kuopii maahan pesäsyvennyksen, johon se keräilee lehtiä ja heiniä. Se munii keskimäärin 12 munaa, joiden munimiseen menee melkein kaksi viikkoa. Haudonta kestää neljä viikkoa, mutta naaras käy päivittäin syömässä ja jaloittelemassa. Vain kolmasosa pesistä säästyy pedoilta, joita kalkkunan esiintymisalueilla ovat lähinnä pesukarhut, opossumit, haisunäädät ja ketut. Maassa hautova emokin saa varoa henkensä puolesta. Naaraiden kuolleisuus on suurinta pesintä- ja poikasaikaan.

Jos kalkkunakukko löytää pesän, se saattaa rikkoa munat tai tappaa kuoriutuneet poikaset. Syytä tähän ei tiedetä, sillä kukon tielle voivat joutua yhtä hyvin sen omat poikaset kuin jonkin toisen kukon geenejä kantavat poikaset.

Elämän kova koulu

Kaikki poikaset kuoriutuvat samaan aikaan, vaikka hautominen alkaa jo kun puolet munista on munittu. Kuoriutumisen lähestyessä emo alkaa äännellä vielä munassa oleville poikasilleen. Kuoriutuminen on poikaselle kova ponnistus ja kestää noin vuorokauden.

Kalkkunanpoikaset ovat pesäpakoisia eli ne lähtevät pesästä lopullisesti heti untuvapeitteen kuivuttua noin vuorokauden iässä. Kuoriutumisvaiheessa untuvikkojen silmät eivät ole vielä täysin kehittyneet, ja poikaset erottavat ainoastaan valon ja liikkeen. Vasta muutaman päivän iässä ne alkavat nähdä kunnolla.

Aluksi poikaset ovat hyvin avuttomia ja alttiita onnettomuuksille. Vatsaontelon ruskuaispussissa olevan ravinnon avulla ne selviävät ensimmäiset päivät, vaikka ruuan löytäminen ei ottaisi sujuakseen.

Emon tärkein tehtävä on poikasten lämmittäminen. Poikaset lämmittelevät emon siipien ja pyrstön alla koko yön ja päivälläkin vähän väliä. Pienten kalkkunanpoikasten lämmönsäätelykyky on vielä kehittymätön, ja ne paleltuvat hyvin helposti. Edes kesähelle ei riitä pitämään niiden ruumiinlämpöä yllä, ja rankkasateeseen joutuminen merkitsee varmaa kuolemaa. Poikasista puolet kuolee jo ennen kuukauden ikää joko petojen suihin, paleltumalla tai eksymällä.

Vasta kolmen viikon iässä poikaset kestävät tuulta ja sadettakin. Mutta lentokyky kehittyy poikasille sitäkin nopeammin: ne oppivat pyrähtelemään jo noin viikon iässä. Oksille nousemalla ne pääsevät maan kosteutta pakoon ja vaara joutua maapetojen saaliiksi pienenee.

Kalkkunaemot eivät ruoki poikasiaan, kuten eivät muutkaan kanalintuemot, vaan vain johdattavat poikaset hyville ruokailumaille. Poikaset joutuvat itse opettelemaan, mikä kelpaa syötäväksi ja mikä ei. Pihkaiset neulaset ja polttavasti purevat muurahaiset opitaan välttämään vasta kovien kokemusten kautta.

Naaraat poikasineen liittyvät kesällä muutamien muiden poikueiden ja yksinäisten naaraiden kanssa ryhmiksi, jotka kuitenkin yhä joutuvat välttelemään aikuisia kukkoja parhaansa mukaan.

Arkitoimissa riittää puuhaa

Kalkkunan poikaset syövät ensimmäisen elinkuukautensa aikana pelkkää eläinravintoa, kuten heinäsirkkoja, toukkia, hyttysiä ja muita hyönteisiä sekä etanoita. Aikuiset kalkkunat syövät lähes pelkkää kasvisravintoa. Ruokalistan lajivalikoima on mittava erilaisista ruohoista ja siemenistä marjoihin ja pähkinöihin.

Kalkkunat ruokailevat aktiivisimmin aamu- ja iltahämärässä. Välillä ne lepäilevät ja nukkuvat puiden alaoksilla. Yöt ne viettävät puussa.

Kanojen tavoin kalkkunat kuopivat maasta syötävää esiin jaloillaan taaksepäin kaapimalla. Kalkkunat myös rypevät mielellään ja ottava hiekkakylpyjä. Ne huolehtivat tarkoin höyhenyksensä siisteydestä.

Naaraspoikaset eroavat emoistaan vasta seuraavana keväänä, mutta kukkopojat liittyvät syksyllä aikuisten koiraiden kanssa jopa sadan yksilön parviksi, joissa käydään kovia ja verisiäkin kamppailuja arvojärjestyksestä. Kun järjestys on selvinnyt, rauha vallitsee jälleen. Jos arvojärjestys järkkyy, aggressiiviset yhteenotot alkavat uudelleen.

Kalkkunalla on kymmeniä erilaisia ääniä, joita se käyttää eri tilanteissa. Aikuisen kalkkunan näkö on kymmenen kertaa parempi kuin ihmisen. Se näkee myös sellaisia värejä, joita ihminen ei näe. Myös kalkkunan kuulo on erinomainen. Tarkat aistit ovat tarpeen petojen välttämiseksi. Harva kalkkuna selviää luonnossa viisivuotiaaksi, mutta 12-vuotiaiksikin on joidenkin konkareiden todettu eläneen.

Teksti: Tiina Notko