Turhat kammot nurkkaan ja nahkasiivet tutuiksi

Lepakot ovat kiehtovia naapureita eivätkä ne ole hullumpia alivuokralaisiakaan. Lepakot eivät me­telöi eivätkä häiriköi, vaan elähdyttävät ke­säyötä kevyen ketterällä lennollaan. Vähäi­sen tutkimuksen takia niiden elämässä on vieläkin monia arvoituksia.

Lepakot ovat aina kavahdutta­neet ihmismieltä arvoituksel­lisuudellaan ja salaperäisyy­dellään. Laiskanpulskeana olentona ihminen on halunnut mieluummin nukkua öisin, jol­loin lepakot ovat liikkeellä. Ja kun tietoa ei ole ollut olemas­sa, on kehitetty monenlaisia uskomuksia lepakoista.

Niitä on sanottu pirunpääs­kyiksi, niillä on ollut taikavoi­mia tai niitä on pidetty vereni­mijöinä. Eestin kielessä on le­pakoille annettu nimi nahkhiir, sillä lepakot muistuttavat hiir­iä, joille on annettu siivet.

Evoluution myrskyt eivät ole kohdelleet lepakoita kaltoin; ne ovat olleet jo kymmeniä miljoonia vuosia samankaltai­sia. Tämä kertoo siitä, että nii­den kehittämät sopeutumat ovat niin hyviä, ettei niiden ole ollut tarvis muuttua. Nisäkäs, yöllä liikkuminen, hyönteiset ravintona, lentäminen ja kaikuluotaus ovat niiden tunnuspiirteet. "Kilpailijoita" ei siihen lokeroon ole ollut.

Kymmeniätuhansia hyönteisiä kesässä

Lepakoiden tapa suunnistaa ja löytää saalishyönteisensä on hyvin erikoinen ja pitkälle kehittynyt. Ne käyttävät siinä korkeita ääniaaltoja, joita ihmi­nen ei pysty kuulemaan. Näitä ääniä lepakot päästävät koko ajan, myös päivällä nukkues­saan.

Yöllä lepakot lentäessään ääntelevät suu auki ja vas­taanottavat korviinsa edessä olevan esineen lähettämän kaiun. Näin paikallistuvat myös lentävät hyönteiset, joita lepakot Suomessa yksin­omaan syövät. Muualla maail­massa on myös kasviravintoa käyttäviä lepakoita. Ääniaallot kantavat melko kauas lepakoi­den kokoon nähden; noin 35 metrin päästä tulee vielä kaiku takaisin.

Lepakot ovat täydellisen so­peutuneita lentämään "käsil­lään". Niillä on kyllä varpaat ja peukalot riippumista ja kiipeämistä varten, mutta ilma on nii­den oikea elementti. Ahtaissa paikoissa ne lentävät parem­min kuin useimmat linnut. Varsinkin puikkelehtiminen pui­den seassa ja nopeat kouk­kaukset hyönteisten perään ovat niiden bravuureja. Paikal­laan lentäminenkin onnistuu tarvittaessa.

Hyönteiset pyydystetään suoraan ilmasta avoimeen suuhun ja nielaistaan. Joskus saalis on niin iso, että se ei kerralla mahdu suuhun ja silloin on pysähdyttävä oksalle puremaan saaliilta siivet poik­ki. Saalislistalle kuuluvat tie­tysti monet yöperhoset, mutta myös vesiperhoset ja korennot kelpaavat hyvin. Yhden vesisiipan on arvioitu syövän yhden maastokauden aikana noin 60 000 hyönteistä.

Muuttoeläin vai ei

Lepakot asustavat ahtaissa koloissa ja raoissa, olivatpa nämä kallioiden, kivien, pui­den tai rakennusten rakoja. Ti­kankolot ja linnunpöntötkin kelpaavat paremman puut­teessa. Päivälevon aikana turkkia ja siipiä huolletaan ah­keraan öljyämällä ja nuolemal­la. Sopiva lämpö ja kosteus asuinkolossa ovat tärkeitä; ei saa olla liian kuivaa eikä liian kuumaa.

Vuodenkiertoon kuuluu pitkä talvihorros lokakuulta touko­kuulle. Lepakot kerääntyvät syksyllä pitkienkin matkojen päästä talvehtimispaikoilleen luoliin, kellareihin tai vastaa­viin paikkoihin. Siellä on oltava kosteaa ja lämpötilan on olta­va koko ajan plussan puolella, sillä pakkasta lepakot eivät kestä. Suomalaiset talvehti­mispaikat ovat erittäin huo­nosti tutkijoittemme tiedossa; ei tiedetä varmasti, muuttavatko lepakkomme talveksi Suo­mesta vai eivät. Sen sijaan esim. Baltian maissa lepakot muuttavat massoittain, ja niitä merkitään rannikon muuton­seuranta-asemilla vuosittain tuhansia.

Turha häätää lepakoita

Kulttuuria lepakot eivät juuri vierasta; jopa kaupunkien keskustoissa näkee lepakoita ke­säöisin. Ihminen on suhtautu­nut lepakoihin pienellä pelolla, kun ei ole sen tapoja tuntenut. Usein on lepakko saanut ra­kennuksessa asuessaan ihmi­seltä lähtöpassit ja sen käyttä­mät raot on tukittu. Tämä on turhaa, sillä lepakot ovat har­mittomia ja eivät juuri häiritse päiväaktiivista ihmistä.

Suomessa lepakoiden mää­rätkään eivät nouse päätähui­maaviksi, sillä vain joidenkin kymmenien yksilöiden yhdys­kuntia on tavattu. Lämpimäm­millä seuduilla tilanne on toi­nen; jopa satojen tuhansien yksilöiden kolonioita on ole­massa.

Ihminen ei ole vaikuttanut le­pakoiden elämään kovinkaan paljon. Rakentamalla taloja ja luolia tehdään samalla lepa­koille uusia pesäpaikkoja. Toi­saalta kaatamalla puita niitä vastaavasti tuhotaan. Suo­messa lepakoiden asuntoti­lanne ei ole vielä päässyt yhtä pahaksi kuin Englannissa, missä kolopuita on kaadettu vuosisatojen mittaan vielä enemmän kuin Suomessa. Kompensaatioksi Englannissa on puihin viety jo tuhansia le­pakonpönttöjä.

Englannissa on huomattu yöperhosten määrien vähen­tyneen ja ihmistä myrkkyineen epäillään syypääksi. Suomes­sa pientareiden väheneminen on vähentänyt lenteleviä hyönteisiä. Näin ihminen kyllä vaikuttaa välillisesti lepakoi­denkin menestymiseen.

Pönttöjä lepakoille

Lepakot kelpuuttavat kodik­sensa kaikenlaiset kolot ja raot. Pöntön rakentamisessa on erona linnunpönttöihin se, että lepakonpönttöön kiive­tään alakautta sisään. Raon voi tehdä niin ahtaaksi, että orava ja näätä eivät mahdu siitä sisään. Muutoin ovat le­pakot hyvin sopeutuvaisia eri mallisiin ja kokoisiin pönttö­malleihin. Takaseinään voi kiipeämisen helpottamiseksi tehdä askelmia.

Pönttöjä ei saa missään ta­pauksessa tehdä kyllästetys­tä laudasta, koska kylläs­tysaine on myrkyllistä lepa­koille. Katon voi tehdä avat­tavaksi.

Jos pöntöllä haluaa käydä lepakoita katsomassa, tulee välttää aikaa kesäkuun puoli­välistä heinäkuun loppuun, jolloin lepakoilla on äitiysai­ka.

Lepakoihin koskemista on syytä välttää myös teoreetti­sen vesikauhuvaaran vuoksi. Jos joutuu ottamaan käteen loukkaantuneen lepakon, on varminta käyttää rukkasia. Tähän mennessä Suomesta ei ole tavattu yhtään lepakkoa, jolla olisi ollut vesikau­hu.

Pöntön oikea sijoitus maastossa on ensiarvoisen tärkeää, mikäli haluaa saada pönttöönsä asukkaita.

1. Puussa ei saa olla häiritseviä oksia lähellä pönttöä.
2. Pönttö sijoitetaan mie­luiten eteläpuolelle puuta, jotta se on suu­ren osan päivästä au­ringon lämmittämänä. Suoraa auringonpaah­detta tulee kuitenkin välttää.
3. Pönttö kannattaa sijoit­taa sellaiselle seudulle, missä jo ennestään tie­detään lepakoiden asustavan. (Pönttöjen avulla voi saada lepa­kot siirtymään raken­nuksesta, mikäli ei pidä alivuokralaisista.)
4. Pönttö sijoitetaan mel­ko korkealle, mieluim­min yli 3 metrin korkeu­teen. Käytännössä tä­mä tarkoittaa sitä, että ripustettaessa tulisi olla mukana tikkaat.

_{Teksti: Juha Kinnunen}

_{Julkaistu aiemmin Eläinten ystävä -lehdessä}

Lisätietoa lepakoista ja mm lepakkopöntön piirustukset: Suomen Lepakkotietellinen yhdistys www.lepakko.org

Nahkasiivet tutuiksi (pdf) (2 MB)