Kotihiiri – arka selviytymisen mestari                               

Ammoisista ajoista lähtien kotihiiri on asustellut ihmisen seuralaisena. Eikä ihme, onhan se hyvin tarkka-aistinen, tehokkaasti lisääntyvä sopeutuja. Kaikille tuttuna siitä on tullut suosittu satujen ja piirroselokuvien eläinhahmo.

 

Ihmisväestön jatkuva lisääntyminen ja pakkautuminen alati kasvaviin kaupunkeihin on vaikuttanut myös lukemattomien eläinten elämään. Vaik­ka monen eläimen on ollut hiljainen pakko sopeutua ihmisen perusteellises­ti muuttamaan ympäristöön, yhä use­ammat eläimet ovat löytäneet kaupun­kimaisen asumisen piiristä itselleen uu­den, helpommin elämän.

 

Monet kaupunkilaislajit ovat hyvin vanhaa perua. Ne ovat asettuneet jo en­simmäisiin maapallon pinnalle ilmaan­tuneisiin ihmiskeskittymiin. Yksi van­himmista kaupunkilaisnelijalkaisista on kotihiiri.

 

Varkaiden sukua

Kotihiiri on ilmeisesti alkanut hyödyn­tää kaupunkiasutuksen etuja huomat­tavasti rottia aikaisemmin - ainakin Euroopassa. Kotihiiren alkuperäinen asuinseutu on jossain Välimeren alueel­la, kun taas molemmat rotat ovat alku­jaan eteläaasialaisia. Mustarotta ilmaan­tui Eurooppaan vasta keskiajan loppu­puolella, rotta vielä myöhemmin.

 

Hiiren ja ihmisen pitkästä kohtalonyhteydestä kertoo sen tieteellinen nimi­kin Mus musculus, mikä on perua sanskri­tin kielestä ja tarkoittaa varasta.

 

Vaikka Mus-varkaiden sukuun kuu­luu lähes neljäkymmentä muutakin la­jia, yksikään niistä ei ole kotihiiren kal­tainen maailmanvalloittaja. Paikallisek­si harmiksi moni on tosin onnistunut itsensä keplottelemaan.

 

Pohjoisin kotihiiren asuttama seutu lienee Huippuvuoret. Kylmää eivät ole pe­länneet nekään hiiret, jotka ovat löytäneet kotinsa teurastamojen pakasteosastoilta. Siellä on tosin oltava tarjolla pehmeitä pesäaineksia, joita hiiret voivat kantaa kohmeiseen tuhoon jyrsimäänsä koloon!

 

Kotihiiri pärjäilee oivallisesti myös lämpimillä seuduilla. Esimerkiksi Aust­raliassa siitä on tullut erinomaisen paha viljatuholainen niin viljavarastoissa kuin luonnonympäristössä.

 

Tehokas lisääntyjä

Yksi hiirinaaras synnyttää vuodessa noin 40 jälkeläistä. Koska hiiret tulevat sukukypsiksi jo parin kolmen kuukau­den ikäisenä, samaisella hiirinaaraalla voi olla lastenlapsia ja lastenlastenlapsia vähintään toinen mokoma.

 

Viljavarastot ovat varsinaisia kotihiirien paratiiseja, ainakin jos mittarina käytetään lisääntymistulosta. Englan­nissa tehtyjen tutkimusten mukaan vil­javarastojen aumoissa yksi naaras saa vuoden aikana keskimäärin 10,2 poiku­etta, kun tavallinen "kaupunkihiiri" pääsee vain niukasti yli puoleen tästä.

 

Aumojen paratiisimaisista oloista kertoo myös niissä asuvien hiirien mää­rä. Tutkimusten mukaan jokaisessa au­ran viljakuutiometrissä asuu runsaim­millaan 15 hiirtä.

 

Kotihiirellä on muitakin vahvuuksia kuin erinomainen lisääntyminen - joka ei kylläkään ole kovin ainutlaatuista jyr­sijöiden maailmassa - ja selviytyminen varsin monenlaisissa lämpötiloissa. Sil­lä on myös kyky käyttää todella monen­laista ravintoa ja pärjätä hyvin vähällä vedellä. Jos ravinnon vesipitoisuus ylit­tää 15 % - joka ihmisestä on vielä aika kuivaa – kotihiiri ei tarvitse juomavettä lainkaan.

 

Satujen sankari

Koska kotihiiri on kaikille perin tuttu eläin, siitä on tullut yksi suosituimpia eläinhahmoja mitä erilaisimmissa saduissa. Niin­pä monien kansojen su­kupolvesta toiseen ker­tomassa sadussa kissan räätälinä esiintyvä hiiri tunaroi eikä saa tehtyä kissan antamasta takki‑ kankaasta edes kukkaroa. Kissan harmi tosin Iieventyy tarinassa hiiripaistilla.

 

Toinen yhtä tunnettu satu kertoo hiiristä, jotka ryhtyivät puuhaamaan kelloa kissan kaulaan. Tämä hanke kui­tenkin tyssäsi, kun yhtään vapaaehtois­ta kellon ripustajaa ei hiirien joukosta löytynyt.

 

Maailman tunnetuin piirroseläin­hahmo Mikki-hiiri on enimmäkseen nokkela ja kiltti kaveri. Melkein yhtä tunnettu piirroshiiri Jerry sen sijaan pal­jastaa Mikkiä ilkikurisemman luonteen­sa tekemällä armoa tuntematta Tom-kissan elämänpolun masentavan ohdak­keiseksi.

Mikä näistä ihmisen luomuksista mah­taisi olla lähimpänä "oikeaa" hiirtä? Ne kaikki ovat ainakin jossain määrin inhi­millistettyjä. Piirroshiiristä on tehty sor­mistaan näppäriä kädellisiä, ja ne näyt­tävätkin enemmän joiltakin apinoilta kuin hiireltä.

Näöllä ei niin väliä 

Niin satujen kuin etenkin sarjakuvien ja elokuvien hiiret tarkastelevat maail­maa pääasiassa silmillään. Näinhän asia ei ole oikeassa elämässä. Kotihiirille ja kaikille sen sukulaisille näköaisti on ais­teista kaikkein turhin. Hiiret näkevät kyl­lä pullottavilla silmillään auttavasti jopa äärimmäisen heikossa valaistuksessa, mutta kun valoa on hiukkasen runsaam­min, ihminen hahmottaa ympärillä ole­van jo monin verroin etevämmin. Hiiret lienevätkin pahasti likinäköisiä, ja kyky nähdä värejä puuttunee niiltä tyyten. Hii­ret näkevät maailman hiirenharmaana.

 

Laulua yliäänialueella

Kotihiirien hämyisät asuinpaikat selittä­vät sen, ettei hyvällä näköaistilla olisi paljon käyttöä. Sen sijaan kuuloaisti on kotihiirille hyvin tärkeä, vielä paljon tär­keämpi kuin meille ihmisille.

 

Kotihiiren kuulon yläraja on korke­ampi kuin ihmisen. Niinpä kotihiiri­urokset esittävät naaraille paritte­luehdotuksen paitsi erilaisin elein ja kosketuksin myös yliää­nialueelle sijoittuvalla "laulul­la". Naaras vastaa sekin elei­den ohella myös äänellä, joka on matalampi, ihmiskorvin­kin kuultava.

 

Hiiriemon ja lasten välillä vallitsee niin ikään yliääniyh­teys. Pienet, jo aivan vastasyn­tyneet ilmoittavat yliäänin, kun niitä esimerkiksi alkaa pa­lella tai niillä on nälkä. Myös ha­juaistilla on merkitystä hiiriemon ja sen poikasten suhteessa. Ainakin poikaset tuntevat emonsa hajun pe­rusteella.

 

”’Täällähän haisee hiireltä!”

Hajuaistin tärkeydestä kotihiiren maail­massa kertoo jo oma nenämmekin. Täs­tä minulla on tuoretta omakohtaista kokemusta.

 

Asun omakotitalossa, jonka metsäi­nen tontti reunaa peltoa. Joka syksy met­sähiiret ovat tunkeutuneet kellariini. Menneenä syksynä tiesin näkemättä hii­ren hiiriä, että nyt sinne oli ilmaantunut uusi laji. Kellarissa haisi kotihiireltä.

 

Tuo lajityypillinen haju irtoaa virt­sassa olevasta kemikaalista, asetylami­dista. Toki metsähiiren ja muidenkin pikkujyrsijöiden virtsasta nousee lemuja, mutta kotihiiren aromeihin verrattu­na ne ovat perin säyseitä.

 

Erikoisen vahvalta haisee aikuisen kotihiiriuroksen virtsa, mikä kertoo yh­den ja ilmeisesti tärkeimmän hajuviestin käyttötarpeen: virtsasta merkitään hiiriperheen oma reviiri. Kotihiiret elävät perhekunnittain reviirillä, jonka hallit­semiseksi perheen isä on valmis pane­maan peliin enemmänkin, ellei haju pys­ty pitämään kilpailevia uroksia loitolla.

 

Eipä hiirien maailman jäljittelemi­nen piirroselokuvissa todellakaan on­nistuisi vaikka yritettäisiin, kun alkuun­kaan aitoa tuntumaa ei eläinten haju- eikä yliäänimaailmaan pystytä luomaan edes luontodokumenteissa. Siihen tarvi­taan avuksi mielikuvitusta!

 

Viiksikarvat hahmottavat maailmaa

Mutta mielikuvituksellakin on rajoituk­sensa. Minä en ainakaan pysty kuvittele­maan, miten hiiren käyttelisin ympäris­tön hahmottamisessa viiksikarvojani. Näiden apua hiiret tarvitsevat liikkues­saan omimmissa oloissaan säkkipimeäs­sä, jossa suureksi avuksi ovat myös hiirien erinomainen tasapainoaisti, nopei­den liikkeiden oivallinen koordinaatio­kyky sekä liikemuisti.

 

Tosi pimeissä paikoissa kotihiiriä asustaakin. Ääritapauksia ovat kaivok­set, joissa hiiriä elelee satojen metrien syvyyksissä, mikäli sieltä vaan löytyy ruokaa.

 

Kerrotaan, että joissakin kaivoksissa työmiehet jättivät varta vasten eväistään pikku osuuksia hiirille, koska nämä oli­vat heidän itsensä lisäksi ainoita eläviä olentoja kaivoskuilujen syövereissä.

 

Liian utelias otus

Miten sitten on hiiren henkisten ulottuvuuksien laita? Onko kotihiiri osuva esikuva Mikille tai Jerrylle? Ehkä, mutta rotta olisi vieläkin osuvampi. Rottaan verrattuna hiiri on tunari ja tyhmäkin. Ongelmana lienee se, että rottaa koh­taan on tunnettu ja yhä tunnetaan hyvin vahvoja inhon tunteita.

 

Rotan vahvuutena on neofobia, mikä tarkoittaa uuden kammoa. Kotihiiren ominaisuuksiin kuuluu taas päinvastai­nen eli neofilia, uteliaisuus uutta koh­taan. Tämä ilmenee rottien ja hiirien an­karien elinehtojen maailmassa esimerkik­si silloin, kun niitä yritetään hävittää.

 

Rotille myrkkysyötit eivät käy kau­paksi läheskään niin helposti kuin hiiril­le, eikä rotta mene kokeilemaan vielä laukeamatonta loukkua, jos se havaitsee lajitoverinsa laukaisseen lähistöllä ole­van loukun murheellisin seurauksin. Hiiret sen sijaan voivat mennä yksi toi­sensa perään ritirinnan oleviin loukkui­hin. Tällaisissa elämäntilanteissa annos arkuutta ei olisi hiirille pahaksi.

 

Hiiristä eroon lempeillä loukuilla

Entisaikaan kotihiiriä oli kaupunkikeskustojen asuintaloissa aivan yleisesti. Nykyään kerrostalot ovat hiirille vaikeasti valloitetta­via linnoituksia. Rivi- ja omako­tialueille kotihiiret sen sijaan pitävät pintansa, ellei siellä ole rottia. Useissa tapauksissa, kun alueelta on rotat hävitetty, kotihiiret ovat runsastuneet no­peasti.

 

Luulen myös, että metsähiiri "hoitelee" kotihiiret, jos näitä sattuu asettumaan saman katon alle. Terraarios­sa ainakin näin tapahtuu, ja viime syksy­nä kotihiiren ensi visiitti taloon ajoittui juuri siihen ajankohtaan, kun metsähii­riä oli tuppautunut kellariini vähem­män kuin kertaakaan aikaisemmin.

 

Jos ei välttämättä halua hiiriä kämp­päkaverikseen, inhimillisin keino hiirien poistamiseen on elävänä pyytävä louk­ku. Siihen vangitun hiiren voi kyyditä muutaman kilometrin päähän, josta edes liikkumisessa kotihiiriä lahjak­kaampi metsähiiri ei löydä takaisin.

 

Jos käyttää tappavia loukkuja, on hyvä huolehtia kahdesta asiasta: ensin­näkin kokea loukut niin usein kuin mahdollista, vähintään aamuin illoin, ja toiseksi ankkuroida loukut narulla jo­honkin kiinni. Kumpikin tähtää siihen, että niissä harvoissa tapauksissa, kun hiiri ei heti heitä henkeään, sen kärsi­mykset jäisivät mahdollisimman lyhyik­si.

 

 

_{Teksti: Ilkka Koivisto}

_{Juttu on alun perin julkaistu Eläinten ystävässä 4/2003}