Liito-orava – sympaattinen yön kulkija

Liito-oravaa tavataan Länsi-Euroopan maista vain Suo­messa. Koska se liikkuu yön hämärissä, ei siitä ole kertynyt paljon havaintoja, ja se on eh­ditty jo luokitella uhanalaisek­sikin. Sitä se ei sentään vielä ole, vaikka onkin vähentynyt paljon viime vuosikymmeninä. Syynä on ollut ihminen erilaisi­ne toimineen liito-oravamet­sissä.

Missä liiturin voi tavata

Liito-oravaa pääsee harvoin näkemään, mutta sen jätök­sistä voi helposti päätellä sen asuinpaikat. Reviiriltä löytyy varsinkin kevättalvella ja ke­väällä keltaisia riisinjyvän ko­koisia pipanoita. Niitä on haa­pojen ja suurten pesäpuuta suojaavien kuusten juurilla eniten.

Kun on kerran löytänyt pesäpuun, voi illalla tulla puun alle odottelemaan liiturin lähtöä ra­vinnonhakumatkalle. Liito-ora­va on kasvissyöjä: se syö lehtiä, norkkoja, urpuja, silmuja...

Yössä liikkuminen on sille luontaista; suurilla silmillään se näkee hyvin silloinkin kun ihminen ei enää erota mitään. Usein se on liikkeellä koko yön; aamuyöllä se käpertyy valoisaksi ajaksi nukkumaan sammalpesäänsä. Vain kiima-aikana sen voi nähdä myös päivällä liikkeellä.

Liito-orava on Suomessa paikoittainen, eikä perusteellisia kartoituksia ole tehty.  Joillakin paikoin sitä on runsaastikin, mutta taas jossain ei juuri nimeksi­kään. Vahvoja alueita ovat Etelä-Häme, Uusimaa ja Ete­lä-Pohjanmaa. Vähän liito-ora­via on löydettävissä Järvi-Suomesta, missä suuret järvet muodostavat selkeästi leviä­misesteen. Ihmistä liito-oravat eivät juuri karta; tästä ovat osoituksena useat rakennuk­siin ja pihapönttöihin tehdyt pesät.

Liitävä hopeanharmaa orava

Liito-oravan vanhoja suoma­laisia nimiä ovat siipi- ja lento-orava. Se ei kuitenkaan lennä, vaan liitää. Sillä on etu- ja ta­kajalkojen välissä ruumiin mo­lemmin puolin liitopoimut, jot­ka se levittää liitämään läh­tiessään. Näin se saa lisää lii­topinta-alaa.

Pisimmät liidot voivat olla usean kymmenen metrin mit­taisia: Suomen pisin mitattu lii­to on ollut 78 metriä pitkä. Liik­kumisessa sen taktiikkana on liitää puun latvasta toisen puun tyvelle ja sitten kiivetä uudelleen latvaan ja liitää taas. Se voi kuitenkin liitää sa­mankin puun tyvelle: siltä on­nistuvat ilmassa 90 asteen käännöksetkin.

Liito-oravalla on tiukkaa

Metsien hoito ei ole suosinut liito-oravan lempipuuta haa­paa, josta on tehty lähinnä vain tulitikkuja ja saunanlau­teita. Haavan pehmeään puu­hun on tikan ollut helppo ta­koa kolonsa ja koloon liiturin tehdä oma pesänsä.

Toinen liiturin elämää vai­keuttanut asia on se, että pe­sät ovat jääneet eristyksiin toi­sistaan. Täysin kiipeämään ja liitämään erikoistunut eläin ei halua ylittää suuria hakkuuau­keita tai peltoja, koska maas­sa se on kömpelö ja silloin sen saa kiinni ihminenkin. Mootto­ritiekin saattaa olla liito-oraval­le ylitsekäymätön este.

Keskenkasvuiset liiturit ovat jos mahdollista vielä avutto­mampia maassa kuin aikuiset.

Pesäpaikkojen joutuminen eristyksiin toisistaan johtaa lo­pulta siihen, että ne häviävät pikku hiljaa.

Liito-oravametsä

Liito-orava on kotiutunut pönt­töihin vaihtelevalla menestyk­sellä. Siellä missä luonnonko­loja on riittävästi, se valitsee yleensä ne pesäpaikakseen. Jos kuitenkin koloista on pu­laa, kannattaa pönttöjä aset­taa sopiville paikoille.

Liito-oravan elinehtoja voi parantaa myös muistamalla sitä metsänhoitamisen yhteydessä. Metsäyhteyden on säilyttävä katkeamattomana, jot­ta liikkuminen ja leviäminen olisi jatkossakin mahdollista. Varsinkin suurten ja ikäänty­neiden haapojen säilyttämi­nen Suomen metsissä auttaa myös liito-oravan tilannetta huomattavasti.

Parasta olisi, jos sen reviirillä ei tehtäisi metsänparannusta laisinkaan; jo harvennus ajaa sen usein evakkoon. Tällöin olisi tärkeintä oppia tunte­maan liito-oravan elinpiirivaa­timukset ja jätökset, jotta sitä ylipäätään voisi osata ottaa huomioon.

Kaikkein paras mahdollisuus tutustua liito-oravaan on maaliskuussa, kun on niiden kiima-aika ja ne ovat aktiivi­simmillaan. Joten liito-orava­retkelle!

Auta asuntopulasta kärsivää liito-oravaa

Luonnonkolojen puuttues­sa liito-orava asettuu hel­posti pönttöön. Tavallinen kottaraisen pönttö sopii hy­vin tarkoitukseen, mutta luksusmalli syntyy pöllistä kovertamalla tai paksusta laudasta rakentamalla.

Pesäonkalon koolla ei ole suurta väliä. Tärkeintä on pöntön suuaukon koko. Sen tulee olla vähintään 40 mm, mutta enintään 45 mm, jotta liiturin pahin luontainen vihollinen näätä ei mahdu aukosta sisään. Alle 40 mm:n aukosta voi varsinkin kantavan naa­raan olla vaikea mahtua kulkemaan. Liian pientä aukkoa liituri joutuu suurentamaan itse.

Hyviä pönttöjen sijoitus­paikkoja ovat puistomaiset vanhat metsät ja rinteet, joissa on erilaisia lehtipuita ravinnoksi ja suuria kuusia suojapuiksi. Pihapuun pönttöönkin liituri voi tulla, jos siitä on liitoyhteys met­sään. Paras pöntön ripus­tuspuu on suuri kuusi, jon­ka oksat suojaavat pönttöä myrskyiltä ja talven tuiskuil­ta, mutta sen voi ripustaa myös lehtipuuhun. Pönttö on usein tapana ripustaa kylki runkoa vasten asuk­kaan kulkemisen helpotta­miseksi, mutta tämä ei ole lainkaan välttämätöntä.

Pönttöjä olisi hyvä asettaa vähintään kaksi, mieluiten useampia rykelmään muu­taman kymmenen metrin päähän toisistaan vaihto­mahdollisuuksien tarjoami­seksi ja myös siksi, että uroksellakin olisi lähistöllä yöpymispaikka naaraan saatua poikaset ja häädet­tyä uroksen yhteisestä yö­pymiskolosta.

Jos mahdollista, pönttöjä olisi hakkuun varalta hyvä ripustaa tilusrajan molem­mille puolille - maanomista­jan luvalla tietysti. Pöntön sijoituskorkeudel­la ei ole merkitystä. Muuta­man metrin korkeudella pönttö ei pistä jokaisen kul­kijat silmään.

_{Lähteenä käytetty Juha Kinnusen Eläinten ystävässä julkaistua artikkelia}