Raaka kala kissan ravintona

Raaka kala on kissalle kyseenalaista ruokaa. Monissa kaloissa on tiaminaasi-entsyymiä, joka voi aiheuttaa kissalle vitamiinipuutoksen. Liika kalansyönti saattaa myös sekoittaa kissan rasvatasapainon ja aiheuttaa keltarasvataudin.

Muutamista kalalajeista kissa voi lisäksi saada lapamadon, joka heikentää kissan kuntoa. Terveellisesti ruokittu kissa syö liha- ja sisäelinpohjaista ruokaa, ja kalaa vain noin kerran viikossa.

Raaka kala on suuressa määrässä syötettynä haitallista kissalle. Kala sisältää tiaminaasi-entsyymiä, joka tuhoaa B1-vitamiinia eli tiamiinia. Tiaminaasia on eniten särkikaloissa ja silakassa. Yleensä kissat kuitenkin syövät sen verran muutakin kuin raakaa kalaa, ettei vitamiininpuutos pääse pahaksi. Näin esimerkiksi vapaana kulkevat maalaiskissat, joille saatetaan syöttää paljonkin raakaa kalaa. Järkevä kissanomistaja ei tietenkään ehdoin tahdoin aiheuta kissalle lievääkään puutostilaa. Kuumennus tuhoaa tiaminaasin.

Suurin vaara vakavan B1-vitamiinin puutostilan syntymiseen on nirsoilla sisäkissoilla, jotka eivät suostu syömään muuta kuin kalaa. Alkuoireena on pelkkä ruokahaluttomuus ja yleiskunnon lasku. Ääritapauksissa seuraa kouristuksia, pakkoliikkeitä ja muita hermosto-oireita. Näinkin vakavia tapauksia tulee valitettavasti silloin tällöin eläinlääkärin vastaanotolle.

Palaa otsikoihin

Keltarasvatauti on salakavala

Liika kalansyönti voi aiheuttaa myös E-vitamiinin puutteesta johtuvan keltarasvataudin. Tauti on nimensä veroinen: se voi paljastua esim. kissan sterilointileikkauksen yhteydessä, jolloin voidaan havaita, että kissan ihonalainen rasva on väriltään aivan keltaista. Tauti johtuu kalan sisältämästä tyydyttymättömästä rasvasta, jonka käsittely elimistössä vaatii paljon E-vitamiinia. Tyydyttymättömiä rasvoja tarvitaan, mutta liika on liikaa. Yleisimmin kissalle syötettävä rasvainen kala on silakka. Tässä asiassa kalan kypsentäminen ei auta.

Usein ensioireena rasvatasapainon häiriöstä on turkin muuttuminen rasvaiseksi ja paakkuiseksi sekä huono yleiskunto. Kissa voi silti olla hyvinkin lihava. Muita oireita ei välttämättä näy päällepäin. Pahasti sairastuneen kissan ihonalainen rasva muuttuu muhkuraiseksi, kissa aristaa kosketusta ja sen on vaikea liikkua. Tässä vaiheessa kissa viedään toki jo eläinlääkäriin, mutta äärimmillään tauti voi aiheuttaa jopa kuoleman.

Palaa otsikoihin

Lapamato tarvitsee ihmistä

Heisimatoja on monia lajeja. Ne kaikki muodostuvat jaokkeista. Jokaisella heisimatolajilla on omat tietyt väli-isäntälajinsa, joissa ne odottavat lähes huomaamattoman pieninä toukkina seuraavaa "siirtoa". Täysikasvuisiksi, muniviksi madoiksi ne kehittyvät vasta lopullisessa isännässään. Kalassa madon toukat ovat lihaksissa ja mädissä.

Lapamadon eli leveän heisimadon toukka joutuu kalaan tämän syömästä, noin millimetrin pituisesta hankajalkaisäyriäisestä. Ahven, hauki, made ja kiiski ovat madon tärkeimmät väli-isännät, ja niitä raakana syövä kissa (tai yhtä hyvin koira) voi saada lapamadon kuokkavieraaksi suolistoonsa. Särkikaloissa ja silakassa lapamatoa ei ole tavattu. Samoin lohikalat, muikku ja kuha ovat puhtaita, muutamaa epävarmaa tapausta lukuun ottamatta.

Lapamato on todettu ennen kaikkea ihmisen seuralaislajiksi, jolla ei ole korvaavaa isäntälajia ainakaan Suomen luonnossa. Vielä 1950-luvulla yli 25 prosentilla suomalaisista oli lapamato, jonka yleinen tartuntalähde oli kypsentämätön, suolattuna säilytetty kala.

Nykyään lapamadon tartuntariski on olennaisesti pienempi kuin aikaisemmin. Madon kiertokulku on valistuksen ansiosta lähes katkaistu, ja Etelä- ja Länsi-Suomessa se on hyvin harvinainen kaloissakin. Itä- ja Pohjois-Suomessa sitä kuitenkin vielä esiintyy. Nykyisissä jätevedenpuhdistamoissa tuhoutuu noin 95 % madonmunista. Kalassa madon toukka säilyy elävänä vain 3—4 vuotta, joten vesistö voi puhdistua madosta melko nopeasti, jos uusia munia ei tule jäte- tai valumavesien mukana.

Palaa otsikoihin

Ruokinko matoa vai kissaa

Jos kissalla on heisimato, silmin havaittavia jaokkeita erittyy ajoittain sen ulosteessa. Pikkujyrsijöistä kissaan tarttuva heisimato on pituudeltaan 15—60 cm, mutta kaloista saatava leveä heisimato eli varsinainen lapamato kasvaa 1—3 metrin pituiseksi tai vielä pitemmäksi. Heisimatoja voi olla samassa isäntäeläimessä useitakin.

Lapamato käyttää osan kissan syömistä ravintoaineista ja heikentää siten sen kuntoa. Kissan karva voi muuttua huonoksi, ja yleiskunnoltaan heikko kissa sairastuu helposti. Järkevä kissanomistaja ei tietenkään ehdoin tahdoin ruoki kissan lisäksi loismatoja. Lapamadon tarttuminen estetään kypsentämällä kala kunnolla tai pakastamalla se.

Kissan riskiin saada kalasta lapamato kannattaa suhtautua kohtalaisella vakavuudella siksi, että madon häätäminen on vaikeaa. Se ei lähde tavallisilla matolääkkeillä, vaan vaatii kahdeksankertaisen lääkeannoksen verrattuna pikkujyrsijöistä saatavaan heisimatoon. Sellaisen lääkemäärän syöttäminen kissalle voi olla temppu sinänsä.

Palaa otsikoihin

Kissa on lihansyöjä

Vitamiinien puutostilat voivat kehittyä vaarallisiksi kissoilla, joiden ravinto on hyvin yksipuolista. Yleensä kissa on silloin "päässyt" sellaiseksi, ettei sille kelpaa mikään muu. Siksi on hyvin tärkeää totuttaa kissa alusta lähtien syömään monipuolista ruokaa.

Terveellisesti ruokittu kissa syö liha- ja sisäelinpohjaista ruokaa, ja kalaa vain noin kerran viikossa. Kala voi olla raakaakin, jos siinä ei ole lapamatoriskiä. Lihan sisältämä, tyydyttynyt rasva on vaaratonta, samoin kasvirasvat. Teelusikallinen auringonkukka- tai maissiöljyä kerran viikossa varmistaa tasapainoisen rasvansaannin. Sekä kalkki- että B-vitamiinitabletteja on viisasta antaa säännöllisesti puutostilojen ehkäisemiseksi.


<sub>Tietolähteet:

eläinlääkäri Eija Rimaila-Pärnänen, Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitos
dosentti Göran Bylund, Åbo Akademi
eläinlääkäriasema Kontio-Jalanka, Espoo,
agronomi Ilpo Pölönen, Suomen Turkiseläinten Kasvattajien Liitto
ylitarkastaja Harri Dahlström, maa- ja metsätalousministeriö
kalatalouskonsulentti Ilkka Sailo, Suomen Kalamiesten Keskusliitto
Droncit-matolääke-esite
    
      
Teksti Tiina Notko.
Julkaistu Eläinten ystävässä 1/1996.</sub>     

Palaa otsikoihin