Onnen auvosta kärsimykseen - miksi hylkäsitte minut?
Emomme menehtyi, kun olimme viiden viikon vanhoja. Minä ja kolme kanisisarustani jäimme ilman äitiä. Ihmisemme huolehti meistä ja, kun kasvoimme vielä pääsimme muiden pikkukanien seuraan. Meillä oli hauskaa. Nautimme saamastamme huomiosta. Saimme ruokaa kolme kertaa päivässä ja raikasta vettäkin oli tarjolla koko ajan. Se oli onnellista aikaa.
Pian koitti se päivä, jolloin sisareni ja uudet ystäväni lähtivät pareittain uusiin koteihin. Viimein meitä oli vain minä ja yksi siskoistani jäljellä. Kasvoimme kovasti ja odottelimme uutta kotia. Viimein eräs mies tuli noutamaan meidät ja vei kotiinsa.
Saimme asua yhdessä suuressa tilavassa häkissä. Hälisevät lapset saivat meidät hieman pelokkaiksi, mutta pian hekin oppivat olemaan rauhallisia lähellämme. Saimme juosta irti uudessa kodissamme aina lasten kanssa. Perheen äiti toi meille aina ruokaa ja huolehti myös siitä, että saimme vettä.
Eräänä päivänä siskoni alkoi sairastella. Hänelle kasvoi omituinen patti leukaan ja perhe vei hänet lääkäriin. Kun he palasivat takaisin ihmettelin kovasti miksi siskoani ei näkynyt. Lapset ja äiti itkivät kovasti. Minut nostettiin syliin ja kaikki halasivat ja suukottelivat minua.
Elämäni jatkui normaalisti noin vuoden verran. Olin yksinäinen, mutta lapset pitivät minulle seuraa. Eräänä päivänä perhe alkoi kuljettaa tavaroita ulos ja viipyivät poissa koko päivän. Sain ruoan ja veden aamulla ennenkuin he poistuivat. Pian asunto oli tyhjä minua ja häkkiäni lukuunottamatta.
Eräänä päivänä perheeni poistui asunnosta viimeisen kerran. Minulle oli annettu paljon ruokaa ja iso kupillinen vettä. Ruoka kuitenkin loppui jo parin päivän sisällä, mutta onneksi vettä riitti. Pian sekin limottui kupissa, eikä enää maistunut minulle. Minun oli nälkä ja jano. Hiekka-astiani oli täyttynyt jo aikaa sitten, sillä kukaan ei ollut siivonnut sitä moneen viikkoon.
Ihmettelin missä perheeni oli, sillä ikävöin heitä. Nälkä pakotti minut syömään häkkini pohjalla olevat oljet. Hiljalleen häkkini pohja täyttyi ulosteistani. Vesikin oli jo loppunut. En ymmärtänyt tätä tilannetta. Miksi kukaan ei siivonnut häkkiäni? Miksei äiti ollut enää antamassa minulle ruokaa ja puhdasta vettä? Miksi en päässyt enää juoksemaan vapaana ja miksi kukaan ei käynyt katsomassa minua?
Olin todella nälissäni ja heikko. Eräänä aamuna en enää jaksanut ja painauduin häkin pohjalle makaamaan. Sen pohja oli ulosteen sotkema ja aivan litimärkä. Suljin silmäni ja yritin nukahtaa. Voimani olivat aivan lopussa. Yht'äkkiä kuulin koputuksen häkkiäni vastapäätä olevasta ikkunasta. Joku huhuili ikkunan takana. Keräsin viimeiset voimani ja nousin istumaan. Hetken jaksoin pysyä ylhäällä, mutta pian lysähdin voimattomana takaisin makaamaan.
Ovi alkoi rapista...minut oli nähty. Pian huoneeseen tulvi valoa ja raikasta ilmaa, kun ulko-ovi aukeni. Joku käveli ripein askelin häkkini luokse ja avasi sen luukun. Kädet tarttuivat hentoon ruumiiseeni ja nostivat minut pois ulosteen seasta. Hellästi minut kiedottiin pyyhkeeseen ja kannettiin ulos. Auringonvalo sattui silmiini ja puristin luomeni tiukasti yhteen. Hengitin raitista ulkoilmaa syvään. Ihmiset hälisivät ympärilläni ja pian tunsin pienen piston ihossani.
Yhtäkkiä minulle tuli hirveän kevyt olo. Nälkä ja jano hellitti aivan äkisti. Avasin silmäni, eikä auringonvalo enää sattunut silmiini. Istuin samettisen pehmeällä nurmella ja katsoin ihmisten suuntaan. Näin heidän surulliset ilmeensä, mutta en ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Halusin kovasti kiittää tätä ihmistä joka oli pelastanut minut vankeudesta, mutta hän ei tuntunut näkevän minua. Näin vilauksen pyyhkeen sisällä olevasta mytystä ja silloin ymmärsin.
Katsoin tarkasti ihmistä joka oli pelastanut minut viimein kärsimyksestä ja päästänyt minut vapauteen. Näin nurmikon toisella laidalla kauniin, kirkkaan valon. Valon keskellä istuivat äitini, sekä siskoni. Onnellisena siitä lähdin loikkimaan valoa kohti. Nyt saamme viimein olla taas yhdessä. Mutta en ymmärrä vieläkään miksi perheeni hylkäsi minut.
