Pelkäävästä arkalaisesta onnelliseksi kaniksi!
Eräs kaverini sai vuosi sitten kesän alussa kanin. Kani oli saksanluppakorva harmaa ja pieni. Sillä oli ihan tilava itse rakennettu häkki, mutta muuten kani näytti aralta ja ihmisiä pelkäävältä. Se pääsi kerran päivässä korkeintaan tunniksi juoksemaan vapaana, jos se pääsi irti se karkasi, välillä se puri ja ei antanut ottaa itseään kiinni. Kaverini joka on hyvin menevä ihminen kylläsyi kaniin ja kani jäi yhä vähemmälle hoidolle. Sen kynsiä ei oltu leikattu koko kesänä, koska kaverini ei uskaltanut ottaaa pientä ja pelkäävää eläintä syliinsä. Lopulta kaverini alkoi puhua kanin myymisestä. Silloin päätin, että jos minä voin tehdä jotain asian hyväksi, on se se, että annan kanille rakastavan kodin. Kesäloman lopussa meille tuli arka kanipoika. Ensin se liikkui vain silloin kun kukaan ei nähnyt sitä ja kiinni ottaminen oli vaikeaa. Aloin totuttaa sitä käsittelyyn ja kas, vuosi on vierinyt kohta kun kani tuli meille. Se pomppii ja hyppii pihalla iloisesti sinne tänne, ja jos minä lähden kauaksi se juoksee nopeasti perääni. Kiinni se antaa itsensä ottaa, mutta ei oikein luota muihin ihmisiin kuin minuun. Joka päivä kani saa olla vapaana aamusta iltaan välilä pihalla ja välillä sisällä huoneessa jossa ei ole pienelle ystävälle mitään vaaraa. Kynsien leikkaaminen tuottaa vielä vaikeuksia, mutta muuten kani on todella ihmis rakas ja ilmaisee tunteensa hyvin selvästi. Pureminenkin on loppunut ja vaihtunut nuolemiseen ja puskemiseen. Sekä kas: kaverinikin on sanonut; tuo kani on teillä niin erinlainen kun se meillä oli, se on tosi onnellisen näköinen.
