Iloinen Bukarest

Anu ja Mirja pääsivät tänne ongelmitta, ja mä aloin jo odotella maanantai-iltaa, jolloin lähtisin Bukarestiin noutamaan kaverini Jarnan lentokentältä. Viikonloppu meni rattoisasti suomalaisessa seurassa. Oli rentouttavaa olla ilman kielimuuria, tosin kyllä kolme Helsingin suunnalta tulevaa ja yksi porilainen puhuvat myös välillä eri kieltä... mutta kommunikointi oli silti helpompaa ja pystyi ilmaisemaan itseään juuri niillä sanoilla, mitkä halusikin sanoa.

Olin maanantaina töissä, joten pääsin vähäksi aikaa arkeen kiinni ennen uuden vuoden hulinoita, eikä lähdön odottaminen ollut kovin piinaavaa, kun oli jotain oikeaa tekemistä. Kerkesin vielä töiden jälkeen kotiinkin hakemaan kamppeeni, koska juna lähti vasta vähän yli puolenyön. Mennessäni asemalle hieman ennen puoltayötä valotauluissa ei näkynyt mitään tietoa Bukarestiin menevästä junasta. Kysyin virkailijalta, meneekö juna - tai luulin kysyväni. Tajusin sanoneeni jotain tyyliin ”tuleeko Bukarestiin juna tänään?” Sain myöntävän vastauksen, mutta kokemus on osoittanut, että ikinä ei voi olla liian varma. Muotoilin kysymyksen uudestaan (tällä kerralla sain luultavasti sanottua jotain vähän järkevämpää) ja sain taas myöntävän vastauksen. Uskoin ja odotin.

Juna oli taas kliininen ja nopeaakin nopeampi noin 60 kilometriä tunnissa kulkeva rapid-juna. Selkänojia ei vieläkään saanut taaksepäin, mutta onneksi sain kaksi penkkiä itselleni enkä ole kovin pitkä, joten sain sovitettua itseni kahdelle penkille suhteellisen mukavasti. Matka olisi sujunut aika lailla nukkuessa, mikä varmaan on yöjunan tarkoitus, mutta. Eräs matkustajatoveri oli jo asemalla tyhjentänyt yksinään kahden litran kaljapullon, mitä luonnollisesti seurasi lievä humalatila. Päädyttiin samaan vaunuun, eikä mies voinut olla hiljaa edes kymmentä sekuntia. Mumisin kohteliaisuuksia suomeksi ja noin kello neljä vaihdoin vaunua

Saavuin Bukarestiin jossain yhdentoista aikoihin. Jarnan lento saapuisi vasta seitsemän jälkeen, joten mulla olisi hyvää aikaa tutkiskella Euroopan rumimmaksi kutsuttua pääkaupunkia, jota tosin nimitetään myös Balkanin Pariisiksi. Saa nähdä, kumpi pitää paikkansa. Ensiksi suuntasin metroon. Moskovan metroon tutustuneena mikään metro ei enää tunnu miltään, ja Bukarestin metrolinjasto onkin aika onneton. Kuulutukset ja kyltit olivat kuitenkin kohdallaan, ja aina seuraavalle asemalle tultaessa kuulutettiin jopa, kummanpuoleiset ovet aukevat. Valotauluissa näkyi, mitkä bussit kulkevat asemalta.

Päästyäni pois metrotunnelista paikansin itseni kartalta. Karttani olikin erikoislaatuinen, enkä edes halua tietää, mistä Camille on löytänyt sen. Siihen on merkitty viisi erotic massage -paikkaa, ja kartan toisella puolella on luonnollisesti aiheeseen liittyvää kuvamateriaalia. En alkanut levitellä karttaa ihan joka kulmassa. Ensimmäinen päämääräni oli Ramniceanu-katu, jolla pitäisi olla lävistyspaikka. Oma lävistykoruni laitettiin niin tiukasti kiinni, etten saa sitä auki. Lävistys tehtiin Aradissa, mutta tyyppi toimii pääasiassa Timişoarassa eikä sitä tavoita ikinä, joten käy helpommin tulla Bukarestiin asti avaamaan se.

Bukarest näyttää kommunistiselta ja ankealta. Moskova näyttää myös siltä, mutta se ei ole mitään Bukarestiin verrattuna. Ilmapiirikin on erilainen. ”En halua asua tässä kaupungissa.” (Maj Karma - Musta joutsenlaulu) On sinänsä mielenkiintoista, että jokin voi olla kommunistisempaa kuin Moskova tai mikään muu Venäjällä näkemäni.

Löysin lävistyspaikan, mutta se oli kiinni joulupyhien takia. Postinjakaja kehotti tulemaan uudelleen vuodenvaihteen jälkeen. Niinpä tietysti. No, ei se mitään. Jatkoin matkaani Piaţa Victorieille, josta pitäisi mennä busseja OTP-lentokentälle. Matkalla sinne ohitin Str. Finlandan (Suomi-katu). Samassa muistinkin, että Bukarestissa on ”maailma-alue”, jossa on maiden tai pääkaupunkien mukaan nimettyjä katuja. Lähestyessäni Piaţaa ohitin myös jonkin hallintorakennuksen. Teki mieli kysyä vartijoilta, mikä rakennus on kyseessä, mutta toisaalta en halunnut ottaa selvää, miten siihen olisi reagoitu, koska muhun kohdistuvat katseet olivat jo ilman puhumistakin tarpeeksi epäluuloisia.

Näin monta lentokentälle menevää bussia, mutta pysäkkejä ei näkynyt missään. Jatkoin matkaani suuren autotien suuntaisesti. Busseja meni joka suuntaan, mutta olisi kai liikaa vaadittu, että ne olisivat pysähtyneetkin jossain. Mäkään en sitten pysähtynyt.

Tien varrella oli monen monta suurta ja ihmeellistä suurlähetystöä ja konsulaattia. Niiden edustoilla seisovat vartijat olivat niin vakavannäköisiä, että houkutus järjestää heille jotain viihdykettä oli suuri. Tallustelin vihreine housuineni ja kameroineni luultavasti juuri ihanan ärsyttävästi. En edes toivottanut heille hyvää päivänjatkoa, vaikka mieli kyllä teki. Olisi tietty sinänsä ollut kokemus löytää itsensä poliisilaitokselta tai jostain muusta paikasta, jonne vartijoiden häiritsijät viedään. Halusin kuitenkin olla Jarnaa vastassa ajoissa, joten tyydyin vain ottamaan valokuvia suurlähetystöistä, mikä on jo varmaan sekin kiellettyä. Venäjän suurlähetystön portissa oli kuvia Medvedevistä ja muutenkin tietoa maasta. Suorastaan innostuin, kun näin Kanadan lipun. Tuli jotenkin Kummelit mieleen... harmi vain, että kuvasta ei tullut kovin onnistunut. En tiedä, minne Suomen lähetystö on tungettu. Naapurimme ovat sen sijaan edustettuina. Str. Uruguayn alussa oli kierrätysroskiksia, jotka ovat Romaniassa melko harvinaisia. Pitäähän pääkaupungissa sentään kierrättää, kun ollaan EU:ssa.

Maantieteellinen museo vaikutti mielenkiintoiselta ja aukiolevalta, vaikka kyltissä sanottiin sen olevan tänään kiinni. Marssin sisään, ja pienen hetken kuluttua jostain ilmestyi mies, joka ilmoitti museon olevan suljettu. ”Neiti, museo on kiinni. Mene pois.” Joo moi vaan sullekin.

Kysyin katusiivojilta, mistä bussi menee mahdollisesti. Sain pitkän vastauksen, mutta tärkein kohta taisi olla se, että pitää vaan kävellä eteenpäin. Sehän sopii. Alkoi olla tarvetta vessalle, ja pian ilokseni näinkin leikkipuiston nurkassa pari bajamajaa. Sisälle päästyäni into laantui - oon jo tottunut pöntöllisiin vessoihin kaikkialla, ja koska tämä ei ollut sellainen, ei houkutellut kauheasti jäädä viettämään majaan ylimääräisiä minuutteja. Rahastaja oli kuitenkin mukava, ja pölistiinkin jotain.

Tallusteluni jälkeen löysin ratikoiden ja bussien lähtöpaikan, niin, kaikkien muiden bussien paitsi Otopenille menevän. Tässä vaiheessa soitin hostellille ja varmistin tulomme. Kävin koko keskustelun romaniaksi! Taisin tosin vahingossa sanoa, että ollaan yhdeksän yötä kahden sijaan, mutta eiköhän asia tullut selväksi. Kysyin kioskimyyjältä, josko hän tietäisi, mistä auto lähtee. Tämäkään itäeuroppalainen asiakaspalvelija ei pettänyt olemalla yltiöpositiivinen: tuskastunut vilkaisu ja ”en tiedä.” Lipunmyyjä sentään osasi kertoa, että auto ei lähde tästä paikasta.

Selvidyttyäni raiteiden ja vilkkaasti liikennöidyn tien yli näin mainoksen ”Rock'n'roll never diet” ja haarukan, jonka piikit oli taitettu pirunsarviksi. Mainoksessa oli onneksi osoite ja mulla kartta. Ei tarvinnut miettiä edes puolta kertaa, missä syön seuraavan ateriani. Ja käyn kunnollisessa vessassa. Ja ehkä mahdollisesti ostan paidan.

Kävelin puiston läpi, jonka toisella puolella kahvila sijaitsee (tyhmää kutsua Hard rock caféta kahvilaksi, koska se ei ole kahvila). Puisto oli aika ankea, eikä kioskikaan, josta kysyin suuntaa, ollut suoranaisesti kovin houkutteleva. Puiston keskellä oleva jäätynyt järvi oli kuitenkin todella kaunis. Ajatukset siirtyivät Kummelista varpusiin jouluaamuna.

Kahvilan ensivaikutelma oli ahdistava. Se on uusi ja isolla rahalla tehty, mitä ei ilmeisesti yritetäkään peitellä. Mieleen palautui väkisinkin Moskovan vastaava paikka, mikä on huomattavasti tunnelmallisempi ja kotoisampi. Maassa maan tavalla. Ruokatila oli pelottavan avara, mutta rohkaisin mieleni ja menin paikalle, jossa olin kuin jalustalla. Valitsin listalta muutaman eineksen, tein tilaukseni ja suuntasin vessaan. Vaikka tuenkin HRC-paikkoja, niissä haisee raha eikä se kuulu mielituoksuihini. Etsin jotain pientä ”matkamuistoa” paikasta, mutta ainoa mitä sain vessasta irti, oli vähintäänkin salaperäinen muovipussi, joita sai ottaa seinässä olevasta telineestä. Ja mähän otin. (Toim. huom. muovipussi on ollut siitä lähtien takkini taskussa. Ei voi ikinä tietää, milloin sitä tarvitsee.)

Sain syötyä mutta vastapainoksi aloin tuntea pienen flunssan hiipivän. Syömisen jälkeen siirryin vaatepuolelle. Paikansin heti parhaimmannäköiset paidat (subjektiivinen näkemys). Pienen sovittamisen jälkeen tiesin, minkä haluan, ja tietysti taas se kallein oli hienoin. Ylitin paitsi budjettini myös itseni: aloin keskustella myyjän kanssa täysin oma-aloitteisesti, ja se kannatti. Sain muutaman hyvän hostellin lähellä olevan klubin osoitteen ja keskusteltua muutenkin kaikenmoisesta, myyjä opiskeli psykologiaa. Ei huono. Mulle kerrottiin, että HRC-vaatteet ostetaan 60% kalliimpina kuin ne myydään. En tiedä, onko se paljon vai vähän, mutta sainpa vastauksen.

Vaikka vieläkin oli hieman aikaista, päätin lähteä lentokentälle. Kuljeskelin vielä autotien viertä jonkunmoiselle aukiolle, jossa oli lentokenttäbussin pysäkki. Ainoa Pariisiin viittaava oli aukiolla tönöttävä Riemukaari. Bussia odotellessani Maxi-Taksin (Venäjän ”marsuja” vastaava kulkuneuvo) kuljettaja vaati mua tulemaan kyytiin, koska näki mun kädessäni lipun lentokentälle. Ei muu auttanut kuin kavuta sisään. Fabianin mukaan bussimatka kestää 1,5 tuntia, joten päätin ottaa torkut. Mut kuitenkin herätettiin noin 20 minuutin kuluttua, että ollaan jo kentällä. Olin vähintäänkin pihalla maasta ja valuutasta ja kömmin ulos. ”Drum bun!” kuljettaja toivotti. Sain kävelyseuraa naisesta, jota pelotti kävellä yksin. Mua hämäsi se, että lentokenttää kutsutaan Otopeniksi, vaikka kenttä on virallisesti Henri Coandăn kenttä. Päästiin sisälle, ja nainen jäi lähtöterminaaliin. Menin taas loistamaan kielitaidollani ja kysyin infosta, että missä on tulot. Terminaali-sanan käyttö ei ole kiellettyä...

Majoittauduin parille penkille ja yritin nukkua alkavaa flunssaani pois. Muutenkin oli vähän hassu olo. Mua ei tietääkseni jännittänyt tai pelottanut, mutta päässä jyskytti ja syke oli varmaan 200. Sain levättyä jonkun verran, mutta olo ei suoranaisesti helpottunut. Saattohan monen kuukauden odotuksen purkautuminenkin tehdä tuommoisen olon. Kyllästyin olooni ja aloin etsiä jotain syötävää tai juotavaa, vaikka en periaatteessa tarvinnut kumpaakaan. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään eikä mielessä ollut enää juuri mitään kirjoitettavaakaan, joten piti keksiä joku tapa kuluttaa aikaa. Lentokentän ainoa kahvila sai taas sykkeen nousemaan hinnoillaan, mutta otin silti teen. Se oli onneksi melko iso ja kuuma, joten sitä juodessa aikakin kului jotenkin.

Viimeinkin Helsingin-lennon kohdalle ilmestyi ”landed”. Sen jälkeen piti tosin vielä odotella aika kauankin, ennen kuin näin yhdessä matkustajassa jotain tuttua... Jarna! Jotkut innokkaat taksintarjoajat ehtivät piirittää sen ennen kun mä kerkesin paikalle. Halirutistusten jälkeen käytiin vessailemassa ja mentiin bussipysäkille. Se oli taas mielenkiintoinen kokemus. Seisottiin pysäkillä, ja meidän ohi meni bussi, luonnollisesti pysähtymättä. Oltiin jo siirtymässä toiseen paikkaan, jossa edellinen bussi oli pysähtynyt, mutta seuraava bussi ajoi tietenkin meidän kohdalle. Lipunostossakin oli oma juttunsa. Kuski myi lippuja, mutta kuskin puheille päästäkseen piti mennä eri ovesta kuin matkustajien puolelle. Olin yhden pysäkkivälin sitten kuskin kanssa mutta sain maksettua liput Piaţa Uniriille. En saanut kuittia tai lippuja, mutta onneks ei tullu tarkastajaa.

Hostelli oli noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä bussipysäkistä. Katottiin suunta isosta kartasta ja mentiin ohjeiden mukaan, mutta kahdenkaan tunnin seikkailun jälkeen ei ihan vielä oltu perillä. Harhailtiin jossain lähiössä. En muuten nähnyt kaupungilla ainoatakaan koiraa. Ei ne varmaan keskustassa useimmiten olekaan, mutta sain käsityksen, että niitä vilisee joka paikassa. Lähiössäkään ei pahemmin tullut koiria vastaan. Jarna ei kans varsinaisesti ihastunut Bukarestiin, jonka nimi on muuten johdettu ”bucuros”-adjektiivista, joka tarkoittaa iloista. Huumorintajua tai toivoa on ainakin ollut.

Kysyttiin tietä joltain tyypiltä, joka teki hyvin selväksi, että meidän ei ole turvallista liikkua tällä alueella tähän aikaan. Se melkein tunki meidät taksiin, mutta saatiin vakuuteltua, että päästään perille ilmankin. Vielä pienen etsiskelyn jälkeen oltiin oikeasti oikealla suunnalla ja löydettiin oikea katukin, mutta sitä seurasi uusi ongelma. Katu oli hassunmuotoinen, ja käännöksen jälkeen oltiinkin jo eri kadulla. Pyörittiin aikamme, kysyttiin neuvoa ja saatin apua pyytämättä. Pian meidän oikealla puolella oli portti, jonka kyltistä selvisi tarkasti lukemalla, että kyseessä on Lucky House Hostel.

Eteinen oli kotoisa ja henkilökunta ystävällistä. Saatiin kahdeksan hengen huone kokonaan itsellemme. Jarnalla oli pari karjalanpiirakkaa mukana, joten ei tarvinnut enää lähteä käymään kaupassa. Kello oli sentään jo yli kymmenen illalla. Nukkumaan mennessä olo oli taas outo ja jotenkin tuskastunut mutta siitä huolimatta helpottunut. Jarna ja minä, hostellissa, kaikki hyvin.

Hyvä artikkeli Bukarestista http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/Teemat/vastakohtien_bukarest_yll%C3%A4tt%C3%A4%C3%A4_3695937.html