Kauniita naisia, miehiä ja jotain siltä väliltä

Tyyli ennen kaikkea!

Guillaume [Giom] järjesti 14.2. suuret karnevaalit Oradeassa yhdes baaris (tilat vuokrattu kokonaan meiän käyttöön). Samalla juhlittiin monen vapaaehtosen synttäreitä ja se oli myös tältä erää viimeinen tilaisuus nähdä monia kavereita, koska monen paluu oli helmikuun aikana.

Aradista lähti viiden tytön joukkio: Camille merirosvona, Saana keijuna, minä miestransvestiittina, Ida punk-klovnina ja Lucie 90-luvun diskokuningatarena. Remi ei pukeutunut naamiaiasasuun (mur). Hienot asusteemme on peräisin Piata Oborilta, suurelta suurelta ulkoilmakirppismarkkinapaikalta. Mulla on pitkä vaaleansininen glitter-iltapuku, vihreä-lila-pinkki-kelta-sini-turkoosikorsettitoppi ja vaaleanpunaiset nilkkuripiikkarit, joita koristaa hopeinen ketju. Idan puku on melko lyhyt tyllihelmainen kirkkaan pinkki mustilla kuvioilla, ja muheva rusetti toki kruunaa kokonaisuuden. Saana-keijun vihreä unelma on taiteiltu ilmeisesti lakanasta, ja mukaan on päässyt myös vanha valkoinen pitsipöytäliina (tai -verho). Lucien ”mekko” (kireä paita, juuri vesirajaan ulottuva) on oikeesti kuin suoraan 90-luvulta, muhkeilla olkatoppauksilla varustetusta bleiserista puhumattakaan. Niin, ja naamankokoiset aurinkolasit.

Lähdettiin matkaan asusteissamme, maskeeraukset tehtäisiin junassa. Mun melko boheeminvärinen takkini riiteli ihanasti mekkoni kanssa. Kirkkaanpunaiset kenkäni (ne Timisoarasta ostetut) oli kans aika komiat kokonaisuuden kanssa.

Rautatieasemalla Ida päättikin vielä moikata nopeasti Fabiania, joka on menossa takaisin Saksaan Aradin kautta. Se tulis sit seuraaval junal. Mä ja Saana jäätiin seuraksi. Camillella ja Luciella oli kai jotain pientä riitaa, mut ilmeisesti sopivat silti samaan junaan (tosin eivät samaan vaunuun).

Odoteltiin Fabianin bussia, nähtiin, pölistiin, bussi jatkoi matkaansa ja me mentiin takaisin rautatieasemalle.

Äidin voima

Juna oli taas semmosen lähijunannäköinen mut kulki siis 100 kilsaa kahdessa ja puolessa tunnissa. Jippijaijee. Aika pian saatiin seuraa vanhasta mustalaisnaisesta, joka pyysi syötävää, toivotti meille oikein paljon siunausta ja muistutti Jumalan olemassaolosta. Nainen myös lauloi todella kauniisti. Se kertoi olevansa päälle viidenkymmenen mut näytti vähintään 70-vuotiaalta. Lapsia sil on kuin pienessä kylässä. Muut matkustajat vaunussa oli ilmeisesti naisen perhettä. Yks niistä oli jalaton ja pyörätuolissa. Kun porukka jäi pois kyydistä, yks nainen, ilmeisesti miehen äiti, kantoi miehen pois. Äiti oli suurinpiirtein munkokoiseni ja melko heikkorakenteisen oloinen. Mies oli selvästi isompi, vaikkakin ihan normaalikokoinen, mut äiti nosti miehen selkäänsä ja muut autto ne pois junasta, ja ulkona mies pääsi takaisin tuoliin. Äiti ei todennäköisesti kantanut lastaan ensimmäistä tai viimeistä kertaa. En ole varmaan ikinä kunnioittanut ketään tuntematonta niin paljon kuin tätä äitiä.

Kaikki tuntui perheen lähdön jälkeen nurinkuriselta. Me ollaan tässä matkaamassa juhliin, pitämään hauskaa, tapaamaan kavereita. Meillä ei ollut lapsia, ei ketään kannettavana, mutta meillä oli rahaa, koko maailma avoinna ja maskeeraus mielessä.

Tiedän, että elämiä on erilaisia (kuten oma äitini viisaasti kirjoitti viestiin) ja kaikille jaetaan eri kortit, mut se ei silti paljon lohduta sillä hetkellä, kun näkee tai kokee jotain, mikä seisauttaa kaiken vähäksi aikaa ja laittaa miettimään asioita uudestaan.

Nurinkurista sekin, et itse asias Romaniaan tulon jälkeen oon miettinyt maailmanparannusta ja ikäviä asioita entistä vähemmän ja harvemmin. Se johtuu ehkä osittain siitä, että täällä eläessä näkee epäkohtia joka puolella (on silti paljon hyvääkin), ja jos niitä ajattelee koko ajan, ei ehdi välttämättä enää keskittyä konkreettisiin toimiin tai elämiseen ylipäätään.

Pitää irrottautua. Suomessa suhtautuu kaikkeen paljon idealistisemmin ja on jo ehkä vähän liian popularisoitua puhua ihmisoikeusloukkauksista, ympäristöongelmista, eläinten oikeuksista jne. On helppo neuvoa, vaikka ei oikeasti asiasta mitään tietäisikään ja etenkin jos ongelmia ei koko ajan läjäytetä konkreettisesti päin näköä ja haluaisi joskus oikeasti unohtaa ongelmat vähäksi aikaa. Ei, en todellakaan väitä etteikö Suomessakin osattaisi hoitaa asioita huonosti eikä ihmisoikeuksia loukattaisi. Perspektiivi on eri, vaikka ongelmat on samoja (ja vähän suurempiakin joissain paikoissa).

Oon tosi monta kertaa pudonnut takaisin maanpinnalle näiden kuukausien aikana, kun olen nauttinut uusista ihmisistä, maisemista, ylipäätään olostani. Yhtäkkiä pienet silmät tuijottavat ja pyytävät rahaa maitoon, kymmenet koirat tappelevat ainoasta lämpimästä paikasta (joka sattuu olemaan keskellä tietä, kaivonkannen päällä) ja nuoret naureskelevat mustalaisille. Yritän sanoa itselleni, että mulla on oikeus iloita olostani, koska se on tärkeää, pitää olla iloinen siitä, mitä on saanut. Kerjäläisten tukeminen ei poista kerjäämisen tarvetta, päinvastoin. Toistan tätä joka kerta mielessäni kulkiessani taas yhden kerjäläisen ohi. Oon silti vielä tosi toiveikas asioiden parantumisen suhteen enkä heitä kaikkea aktivismiani roskakoriin, vaikka yhden ongelman selvittäminen avaa silmät uusille solmuille.

Matka jatkuu

Alotettiin maskeeraus. Idasta tuli klovni, mulle tuli parta ja runsaasti meikkiä ja Saana loihti keijukaiskoristeita naamaansa.

Mukaan ilmestyivät matkan toiset seuralaiset: kaksi konduktööriä. Ne oli ihan fiiliksissä meiän kaunistautumisestamme ja halus kuvia. Ida anto niille yhden pellenenänkin. Kaiken huipuksi mä ja Ida päästiin ohjaamoon konnareiden kanssa! Juna pysyi raiteillaan tästä välikohtauksesta huolimatta. Konnarit lupasivat, et jos tullaan aamuneljältä lähtevällä junalla takaisin, meiän ei tartte ostaa lippuja. 

Oradean asemalla meitä tuijotettiin jonkun verran, mut on oikeestaan parempi olla kokonaan asustettu ja meikattu kuin vain osittain. Ehkä useimmille selvis, ettei olla arkivaatteissamme liikkeellä. Jutta tuli vastaan asemalle, ja päästiin bilepaikalle. Vielä ei tapahtunut mitään, pirskeitten alkuun oli vielä noin tunti, joten lähdettiin kauppaan. Suolakeksejä, baananeja, leipää... normaalit bilevarusteet :D

Tapahtumapaikalla

Porukas oli pääasias pelkästään vapaaehtoisia, mut muutama ”ulkopuolinenkin” oli paikalla, vapaaehtoisesti toivottavasti. Mulle tuli kilpailija Luisista, joka oli bileiden aikana ennemminkin Luisa... mut hei, naiseks pukeutunu mies tai mieheks pukeutunu nainen on jo nähty, joten siks olinkin pukeutunut naiseksi pukeutuneeksi mieheksi, joka on oikeesti nainen. ”First I was Valentina, then I became Valentin and now I'm again Valentina...”

Parhain puku oli Anitalla, joka oli pukeutunut Mustaksimereksi! Sil oli päällään musta tyllihörhelö, johon oli kiinnitetty värikkäitä paperikaloja. Loistavaa! Yks sen kämppiksistä, Max oli sitten sukeltaja keltaisessa kylpytakissaan ja snorkkelissaan. Dana puolestaan oli mustekala. Reme oli ehdottomasti elävin kuollut, jonka olen nähnyt. Tulipa nähtyä romanialainen viikinkikin. Youth really is in action :D

Jossain vaiheessa seuraan liittyi unkarilainen poika, jolla oli tosi pitkät rastat. En oo ihan varma, missä kunnossa se oli, mut se oli tosi kiinnostunut Saanan rastoista ja mun parrastani. Pojan hymy oli tosi suloinen ja aika paljon se tais kaikille jutella, mut kukaan ei vaan tainnut ymmärtää yhtään mitään. Sulonen se silti oli. Sen kaverilla sit taas oli tosi pelottava katse. Tanssin sen kans vähän aikaa, mut oli pakko jättää se tanssilattialle, koska sen tuijotus oli oikeesti tosi läpitunkeva. Ei semmonen ku Iivarin katse (haliterveiset :)) vaan pelottava ja kova, kuitenkin mitäänsanomaton. Löysin onneksi parempaa seuraa sitten.

Musiikki oli pääasiassa hyvää (Gogol Bordellon Start wearing purple on aivan ylivoimainen) ja ihmiset iloisia, saatiin vähän syötävääkin, kun jotku oli leiponu, joten kaikki oli hyvin. Camille lähti nukkumaan jonkun Oradeassa asuvan luo kahden aikoihin, ja mä lähdin Remin, Lucien ja Kakharin kanssa kohti Aradia kuuden tienoilla. Saana ja Ida meni oletettavasti Jutan tai jonkun muun luo ja tulisivat myöhemmin takaisin.

... ja takaisin

Junassa oli kylmä ja väsytti. Vessassa käydessäni todellisuus iski taas tajuntaan: näytin oikeesti ihan helvetin järkyttävältä. Avasin hiukset, ja se sai riittää kaunistautumisesta tällä kertaa. Voihan joltain kantilta katsottuna musta luomiväri näyttää seitsemän tunnin bileitten jälkeen ihan nätiltä, mut täl kerral ei ainakaan näyttäny. Näytin, jos mahdollista, vielä enemmän transvestiitilta, koska meikit oli sekottunu naamaan antaen sotkuisen vaikutelman ja korostaen maskuliinisia piirteitä. Whatever, menin takaisin paikalleni ja yritin nukkua.

Mahdettiin olla Lucien kanssa raikas näky ratikassa... seikkailtiin ratikalla (se sama linja, millä olin ajellut Jarnan kanssa tammikuussa. Nyt tiedän, miten pitää toimia) ainakin tunti mutta päästiin vihdoin kotiin ja nukkumaan.

Heräsin kuuden maissa siihen, kun Camille tuli kotiin huutaen ja ovia paiskoen. Kommunikointi ei ollut toiminut (pyysin monta kertaa anteeksi), kukaan ei tiennyt, missä kukakin oli jne. mutta pienen huutamisen jälkeen rauha palasi maahan ja sunnuntai jatkui leppoisana. Ida ja Saanakin selvisivät kotiin.

Lumous raukesi, arki palasi, maanpinnalle tömps. 

Tiia

(kirjoitettu maaliskuun lopulla...)

Kuvaämpärissä lisää kuvia, kunhan toimerrun laittamaan ne sinne.