Lähtöahdistusta

Kotiinlähtö pelottaa. En voi selittää muuten.

Yleensä sanotaan, että tuntematon pelottaa (erityisesti, kun mietitään suomalaisten ennakkoluuloja Venäjää kohtaan). Mua ei pelottanut tänne tullessa. Tietty oli paljon asioita, joita mietti ja arvelutti mutta oli erilaiset tunteet kuin nyt. Tuttu pelottaa, koska eihän asiat ole ennallaan palatessani, ja se siis pelottaa, että mikä kaikki on muuttunut. Tai että periaatteessa on tuttua mut silti paljon on muuttunut. Kun menee uuteen tuntemattomaan paikkaan, ei ole samanlaisia ennakko-odotuksia tai -oletuksia. Sopeutuminen normaaliin arkeen on varmaan silti helpompaa, kun on tutut käyttäytymismallit jne. mutta muutokset ihmisissä, kaikessa.

Mä oon pihalla, mitä perheessä on tapahtunut tänä aikana, vaikka yhteyttä onkin pidetty, mutta en oo ollut jakamassa hauskoja ja surullisia hetkiä, tulee varmasti tilanteita, jossa mietin, että mistähän noi puhuu. Sama toisinpäin. Ja pyydän jo nyt, älkää kysykö ”no, millasta oli?” Tai tässä vastaus: kivaa, ihanaa, surullista, hauskaa, normaalia elämää. Että niin. Kotona on ollut samanlaista: kivaa, ihanaa, surullista, hauskaa, normaalia elämää.

Mietin jo aiemminkin sitä, että miks kotiinpaluu saattaa tuntua enemmän kulttuurishokilta kuin tänne tulo.

Syyskuussahan tulin melkein 20 vuoden kokemusten kanssa, täältä tuon mukanani vain noin 9 kuukautta. Keksin ainakin yhden selityksen. Elämän intensiivisyys ja se, että lähtiessäni tiesin näkeväni vielä ihmiset uudestaan eikä kaikki ole loppu, mutta täältä lähtiessäni en voi mitenkään taata, että näen näitä ihmisiä vielä uudestaan, ajan ratikalla numero kolme Piata Romanalle ja ratikassa on kerjääviä lapsia, että Carrefourin vartija käskee jättämään laukun säilytyslokeroon. Ei välttämättä kuulosta niin ihmeelliseltä tai eksoottiselta, eikä se ehkä olekaan, mutta mietipäs, jos yhtäkkiä tajuaisit kulkevasi tuttua työmatkareittiä ehkä viimeistä kertaa. Yrität imeä itseesi jokaisen maiseman, hajun, äänen, jättää itsestäsi pienen merkin ”hei, mä oon ollut täällä.” Ja näenkö enää Casa Davidin lapsia? Mitä niille kuuluu viiden vuoden päästä? Haluan ehdottomasti tulla takaisin, eikä monikaan asia tunnu enää mahdottomalta, sen elämä on osoittanut, mutta silti. Oppiiko Paula sanomaan s:n? Pitääkö Vali peukaloa suussaan vielä 10-vuotianaakin? Osaako Claudiu ilmaista kiintymystään yhtään hellemmin?

Ollaan asuttu Idan kanssa nämä kuukaudet samassa huoneessa, samassa sängyssä, eikä olla edes pahemmin riidelty. Oli taas elämän heitto, että just me päädyttiin samaan huoneeseen.

Romania on kaunis maa. Väkisinkin sitä tulee ikävä. En sanoisi, että Romania on mun maani, että suuri aukko sisälläni on täyttynyt, pikemminkin suurentunut vain, kun taas on uusia asioita ikävöitävänä, mutta tämä, Alfan talo 22, B-rappu, asunto 15 on mun kotini. Oon asunut täällä nyt kauemmin kuin nykyisessä kodissani Suomessa.

Pieni teoria:

- kolmessa kuukaudessa ei ehdi vielä tulemaan koti-ikävää.

- kuudessa kuukaudessa tulee koti-ikävä ja oppii vähän tavoille ja tutustuu ihmisiin.

- tuosta eteenpäin side vain vahvistuu, lähteminen tulee vaikeammaksi.

Tammikuussa olin aivan varma, etten enää ikinä lähde mihinkään yli puoleksi vuodeksi. Nyt taas aatokset muuttuivat. Vaikka lähteminen on vaikeampaa nyt kuin esim. vasta kolmen kuukauden jälkeen, niin lyhyessä ajassa ei kyllä ehdi vielä oppimaan kauheasti. Ei mitään puolen vuoden pelleilyä, vaan jos lähdetään, niin kunnolla sitten. Juurettomuus ja kulkeminen kiehtoo ajatuksena, mutta samalla se on hyvin repivää. Kun tottuu johonkin, taas maisemat vaihtuvat. Ei kukaan käske tekemään sellaista. Aion silti kulkea. Ja on ihanaa, että on tuttuja paikkoja eri puolilla, on jotain muisteltavaa.

Voisin jauhaa tästä vielä vaikka kuinka paljon, mutta eiköhän tässäkin ole jo ihan tarpeeksi.

Photobucketissa on muuten joitain uusia kuvia karneevaleista ja yleisiä kuvia (näkymiä-kansio). Siria-kuvia ei taidakaan tulla, koska en löydä kuvia nyt mistään.

Saana lähtee sunnuntaina.

Vielä piti sanoa jotain... niin, siis matka-aikatauluni. Ensi viikonloppuna tai viimeistään maanantaina lähden Idan, Annen ja Lucien kanssa Itä-Romaniaan, Tonavan suistoalue määränpäänä. Reissailun jälkeen maanantaina 25.5. astun Bukarestista kello 6.26 lähtevään junaan kohti Moskovaa. Moskovasta, saavuttuani keskiviikkoaamuna, seikkailen Tveriin, jossa Jarna-rakas opiskelee. Sieltä tulemme yhdessä junalla torstai-perjantai Helsinkiin. Jos siis kaikki sujuu näin. Helsingin-junat ovat aika täynnä, enkä saa lippua täältä. En halua jäädä Venäjälle ilman voimassaolevaa viisumia... mutta, pääsepähän taas matkustamaan!

Kaiken kaikkiaan on mennyt todella nopeasti ja palautumiseen menee aikaa.

Lisäys kieli-ilmiöihin:

Romaniassa on itsetuhoisia karhuja... karhut nimittäin ääntelevät ”mor,mor” ja ”mor” tarkoittaa ”kuolen”. Eläinterapialle olisi kysyntää...

Rakkaudella

Tiia