MATKALLA ROMANIAAN

6.9.2008, hytti 2209

Matka Silja Europan kyydissä kohti Tukholmaa alkoi 20.15. Hytissä on lisäkseni Ruotsiin opiskelemaan menevä suomalainen nainen (Minna, kuten myöhemmin selvisi) sekä kaksi venäläistä vanhempaa naista. Venäläiset alkoivat heti puhua meille kuin olisi ihan normaalia, että kaikki osaavat venäjää. Onneksi osaamme, tosin siitä huolimatta jäi hieman epäselväksi, mitä he halusivat sanoa.

Kierros laivassa. Matkustajia on kohtalaisesti, mutta moni taitaa olla vielä hyteissä valmistautumassa illan rientoihin. Tanssilattia on tällä hetkellä melko tyhjä, ja käyn ostamassa banaanin ja omenan aamua varten. Vaihdan muutaman euron kruunuiksi, jotta saan Ruotsissakin jotain syötävää. Menen takaisin hyttiin.

Venäläiset ovat puheliaalla tuulella ja kyselevät meiltä kaikenmoista. Saadaan pieni keskustelu aikaiseksi, ja ymmärrämme toisiamme - ainakin jonkun verran. Väsymys voittaa pienen hetken päästä, ja yksi toisensa jälkeen painaa pään tyynyyn ja silmät kiinni.

Aamu 7.9.2008 Tukholmassa

Pääsemme onnistuneesti pois laivasta. Aamuhässäkässä tuli luonnollisesti pieni kiire, mutta onneksi laiva ei lähtenyt saman tien takaisin. Minna on myös suuntaamassa rautatieasemalle, joten kummankaan ei tarvitse löytää tietä yksin. Kysyn opastusta metroon terminaalista, ja monimutkaisen ohjeen jälkeen olemme hieman hämillämme. Kumpikin luuli, että metro olisi jossain lähellä.

Terminaalista lähtee silta, jota ei ole pilattu lyhyydellä, ja sen loppuun käveltyämme kysymme tietä ohikulkijalta. "Framåt och sen till höger." Klart. Kuljemme tien loppuun ja käännymme oikealle. Kävelemme. Kävelemme. Kävelemme. Missään ei näy tunnelbanaan viittaavaa T-merkkiä. Ajankohdasta johtuen, on siis sunnuntaiaamu, emme näe paljon ohikulkijoita, joilta voisimme kysyä tietä. Jatkamme matkaamme, ja kantamukset painavat ja usko tunnelbanan löytymiseen vähenee. Palaamme hieman takaisin ja näemme ihmisiä. Toivo herää. Heistä ei kuitenkaan kukaan tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä, joten jatkamme päämäärätöntä kävelyämme.

Tien toisella puolella on kaksi kulkijaa. Menemme heidän luokseen, ja he ilmoittavat myös etsivänsä metroa. Karttaa ei ole, mutta tyttö on paikallinen. Hänkään ei silti tiedä, missä metro on. Kävelemme suuntaan, josta olemme jo palanneet Minnan kanssa ainakin kaksi kertaa, mutta yhä edelleenkään metro ei ole täällä. Vihdoin tapaamme ohikulkijan, joka osaa opastaa meidän metrolle.

Reitti tosiaan oli sillan jälkeen eteenpäin ja oikealle, mutta sen jälkeen olisi heti pitänyt kääntyä vasemmalle. Tienvarressa on pienen pieni "tunnelbana"-kyltti. Jatkamme suoraan, ja yhtäkkiä pusikon keskellä näkyy valoa. Siellähän se metroasema onkin! Jos jokin on puskassa, niin tämä asema.

Metrotunnelissa uskallan katsoa, mitä kello on. Onneksi junan lähtöön on vielä hieman yli puolisen tuntia, joten oletettavasti kerkeän junaan. Mikään pakko minun ei silti ole ehtiä juuri siihen junaan, joten eipä niin kauheasti haittaa, vaikka myöhästyisinkin.

Asemalla ostan ruokaa ja Minna saattaa minut lähtöraiteelle. Malmööhön matkaava juna 525 saapuu, ja kapuan sisään vaunuun 6, paikalle 37. Rinkan sijoittamisessa on hieman ongelmia, mutta olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, että toivottomalta tuntuneen aamun jälkeen pääsin sinne, minne halusinkin.

Malmö Centralen

Yritän siistiytyä aseman vessassa. Järjestän kantamuksiani hieman uusiksi ja syön. Asemalla ei sinänsä ole mitään kovin kiinnostavaa, mutta en jaksa lähteä ulos. Omat muistiinpanoni ja valotaulun ilmoittamat aikataulut eivät täsmää, joten suuntaan asiakaspalveluun. Siellä on hieman liiankin innokkaita asiakaspalvelijoita, sillä saan vain sanottua, että menen Kööpenhaminaan, kun minulle vakuutetaan kahden henkilön voimin, että juna lähtee silloin ja silloin. En jää kyselemään muista vaihtoehdoista ja ristiriitaisista tiedoista, vaan kiitän avusta ja käyn ostamassa lisää syötävää. Kaikkialla ei olla ihan yhtä ystävällisiä.

Ostosten jälkeen istahdan vielä joksikin aikaa alas, ja Maoksi itsensä esittelemä henkilö alkaa jutella minulle. Ruotsin puhuminen tuntuu lähes luonnolliselta, vaikka en olekaan päässyt käyttämään sitä kovin montaa kertaa. Keskustelemme jonkun aikaa, mutta sitten lähden kohti Kööpenhaminaa.

Selkälihakset alkavat vihoitella hieman ennen Kööpenhaminaa, mutta en anna sen häiritä vielä.

Hampuriin menossa

Kööpenhaminassa syön ja olen - oikeastaan en paljon muuta ole matkallani vielä tehnytkään... Voimien säästäminen on nyt kuitenkin tärkeämpää kuin pää kolmantena jalkana juokseminen. Hampurin-juna aiheuttaa pientä miettimistä, sillä osa junasta ei menekään Hampuriin asti. Olen kuitenkin melko varma, että valitsemani vaunu ei jätä minua johonkin Tanskan ja Saksan välille. Olen juuri istahtamassa penkille, kun ystävällinen kanssamatkustaja huomauttaa, että paikka on varattu. Olin kyllä nähnyt joidenkin paikkojen yläpuolella olevissa pienissä valotauluissa joitain merkintöjä mutta en miettinyt niiden merkitystä sen syvällisemmin. Siirryn paikalle, jossa ei ole merkintöjä. Juna tulee todella täyteen ihmisiä.

Maisemat Tanskassa, kuten Ruotsissakin, yllättävät. Pääosa näkymistä on tasaista peltoa, ja taloja näkyy kourallinen. Luulin, että suomalaisia sanotaan erakoiksi, mutta eivätpä nämä sukulaiset näytä sen tiheämmin asuvan kuin mekään. Tanskalaiset talot, ne muutamat jotka näen, ovat nättejä. Parvekkeilla on kukkasia, ja kaikki on melko suloista. Ne viehättävät omalla tavallaan, mutta toisaalta ränsistyneet betonilähiötkin vetävät minua puoleensa. Päätän kuitenkin nauttia tästä kauneudesta, sillä saattaa olla, että idässä kauneus muuttuu hieman karummaksi.

Jossain vaiheessa kuulutetaan jotain saksaksi ja englanniksi. En saa juurikaan selvää sanoista, mutta jotain rajamuodollisuuksia koskevaa se oli. Juna pysähtyy, ja kaikki poistuvat junasta. Olen lievästi sanottuna pihalla tapahtumista mutta seuraan kuitenkin väkijoukkoa. Kiipeämme muutaman kerroksen ylöspäin. Olemme laivassa. Päädyn taas asiakaspalvelijan puheille, joka kertoo meidän ylittävän Itämerta ja matkan kestävän noin 40 minuuttia. Olin miettinyt jo aiemmin, miten voin mennä Tanskasta Saksaan junalla, mutta koska Ruotsin ja Tanskan välillä ei tapahtunut mitään vaihtoja tai sukelluksia, unohdin asian. Nyt sitten selvisi sekin mysteeri.

Laiva rantautuu onnistuneesti, me pääsemme takaisin junaan ja matka jatkuu. Tajuan vasta matkan loppupuolella, etten ollut tiennyt vaunun numeroa. Olin nähnyt vaunussa numeron 32, joka ei kuitenkaan ollut vaunun numero, mutta päädyin silti oikeaan vaunuun kertayrittämällä.

Ilta, Hampurin Hauptbahnhof-Wien Westbahnhof (juna 491, vaunu 273, paikka 36)

Vaihtoaikaa yöjunaan ei ole kovin runsaasti, joten en kiertele sen kummemmin Hampurin asemalla. Ihmisiä on jonkun verran, mutta kojut ovat jo kiinni, vaikka kello on vasta noin puoli yhdeksän. Löydän oman paikkani, eikä samassa kuuden hengen hytissä ole vielä muita. Paikkani on ylimmällä vuoteella, mutta se ei oikein houkuta, joten jään alimmalle vuoteelle. Hytissä pitäisi olla lisäkseni kaksi muutakin, mutta heitä ei näy, joten saan nauttia näistä muutamasta neliömetristä aivan itsekseni. En ymmärrä, miten tänne mahtuu kuusi henkilöä tavaroineen, kun minulla on jo yksinänikin ahdasta.

Olen juuri vaipumassa uneen, kun hytin oveen koputetaan. Matkatoverinihan ne siellä. Olen tietenkin yläpetihaluttomuudessani onnistunut majoittamaan itseni paikalle, jonka toinen heistä on varannut. Siirrän kamppeitani, jotta hekin mahtuvat sisään ja kaikki pääsevät haluamilleen paikoille, ja pienen jutustelun jälkeen nukahdan. Kymmenen tuntia unta on tällä hetkellä parasta, mitä voin saada.

8.9.2008 aamu Wienissä

Herään kahdeksan aikoihin. Muut hytissä olleet olivat jääneet pois jo aiemmin. Minulle tuodaan aamupalaa - kaksi sämpylää, marmeladia ja teetä - joten ei tarvitse lähteä seikkailemaan nälkäisenä. Jätän kuitenkin marmeladit tarjottimelle. Kaivan maiharit rinkasta ja laitan lenkkarit niiden tilalle. Ulkona on melko lämmintä, mutta lenkkarit ovat jonkun verran maihareita kevyemmät kantaa ja vievät vähemmän tilaa, joten päätän talsia lopun matkaani maiharit jalassa.

Wienissä tutkiskelen muutakin kuin aseman seiniä. En lähde kovin kauaksi mutta kiertelen aseman lähikatuja. Näkymiä voi kutsua maanläheisiksi, koska rakennukset ovat korkeita ja minä niihin verrattuna hyvin matala. Sitten Bratislavaa kohti.

Saksan tavoin Itävalta on täynnä tuulivoimaloita. On kaunista, kun monet kymmenet voimalat pyörivät samaan tahtiin. Jotkut voimalat ovat pelkän valkoisen sijaan värikkäitä. Tuulimyllyjen koristelemisessa olisikin projektia... ehkä ne eivät sitten olisi joidenkin mielestä maisemaa rumentamassa.

Bratislavassa

Kaveri, jota olen tullut tänne tapaamaan, pääsee koulusta muutaman tunnin kuluttua. Onneksi ei ole edelleenkään mikään kiire. Asema, jolle nyt saavuin, ei ole Bratislavan päärautatieasema, joten ihmisiä ei ole juuri yhtään ja on rauhallista. Saan infopisteestä kartan ja ostan pari bussilippua. Slovakiassa siirrytään pian euroaikaan, ja euroilla voi maksaa jo nyt monessa paikassa.

En yhtään tiedä, missä olen, kun jään bussista pois. Olisin voinut ajaa pidemmällekin, mutta eipä käveleminenkään pahaa tee. Kadunylitys on taitolaji, ja pääsen kuin pääsenkin toiselle puolelle. Päädyn puistoon, jossa vietänkin jokusen hetken. Puisto (Presidentin puisto tai jotain sellaista) on iso ja nähtävästi suosittu paikka.

Nälkä saa taas liikkeelle. Useimmat löytämistäni paikoista näyttävät astetta hienommilta, joihin en ole tervetullut ehkä hieman rähjääntyneen olemukseni kanssa. Ei silti kauheasti kiinnostakaan mennä gourmet-ravintolaan. Yhden hotellin ravintola näyttää ulkoapäin soveliaalta tarkoituksiini, mutta katsaus sisäpuolelle saa vielä jatkamaan matkaa. Kauniit valkeat pöytäliinat ja vuosikertaviinejä. Poikkean pubiin, josta ei kuitenkaan harmikseni saa ruokaa.

Olen koko ajan ollut menossa pois päin keskustasta, ja kyltit viittaavat jo Tsekin kaupunkeihin, joten käännyn takaisin. Päädyn hotellin ravintolaan, ei muu auta.

Syödessäni kuulen suomea takaani. Jonkin firman porukkaa Jyväskylästä on työmatkalla täällä. Saan ruokaseuraa ja tapaaminen Adan kanssa lähestyy, joten ei ole valittamista. Tapaamispaikkana on sama puisto, jossa vietinkin jo aikaani tänään. Hassua sinänsä, että onnistuin menemään puistoon jo aiemmin.

Vien tavarani Adan tädin luo, joka asuu keskustassa, jotta pääsemme kiertelemään paikkoja ilman kantamuksia. Adan koti on Bratislavan ulkopuolella, jonne menemme myöhemmin junalla. Näen kaupungin keskustaa ja menemme vanhan linnan muureille. Itävallan tuulivoimalat siintävät maisemassa.

9.9.2008 Bratislavasta vihdoinkin Aradiin (Budapestin kautta)

Aamulla tulee luonnollisesti hieman kiire junaan, mutta loppujen lopuksi olemme asemalla ennen junaa. Konduktööri ei ole tainnut ennen nähdä Interrail-lippua. Hän vääntelee ja kääntelee sitä hetken ennen kuin leimaa sen. Ada ei voi jäädä Bratislavassa seurakseni pitkäksi aikaa koulun alkamisen vuoksi, mutta eipä minun tarvitse odottaa kuin tunti Budapestiin menevää junaa. Käyn selvittämässä, tarvitsenko erillisen paikkalipun, mutta virkailija ei ymmärrä minua enkä minä häntä, joten päätän olla ostamatta. Lipun voisi kuitenkin maksaa euroilla.

Tällä asemalla on enemmän ihmisiä kuin eilisellä tuloasemalla, mutta menen silti odotussaliin, jossa on lisäkseni kaksi nukkuvaa henkilöä ja siivooja. Sali on epävirikkeellisin paikka, jossa olen hetkeen ollut. Selvästi muutaman valokuvan arvoinen.

Jonkun aikaa istuttuani alan miettiä sensorista deprivaatiota, aistiärsykkeiden puutetta (lukion psykologian 1.kurssin keskeinen teema) joten on parasta poistua ennen pahempien oireiden ilmestymistä. Ulkona huomattavasti viihtyisämpää ja kauniimpaa. Kiertelen kuumuudessa, kunnes lähdön aika koittaa. Jälleen kerran on kaksi mahdollista lähtöraidetta - valotaulu ja yleinen aikataulu ilmoittavat eri raiteet - ja on suunnistettava asiakaspalveluun. Saan vastauksen kysymykseeni ja pienen etsinnän jälkeen löydän raiteen. Varmistan vielä muilta junaa odottavilta junan määränpäästä, mutta kukaan ei tunnu tietävän mitään Budapestista.

Päätän kuitenkin mennä junaan, meni mihin meni.

Lippuni herättää myös tämän junan konduktöörissä ihmetystä, vaikka hän on varmaan nähnyt enemmän sellaisia on kuin edellinen lipuntarkastaja. Maisemia voi kuvailla muhkeiksi. Kukkuloita, mäkiä, puita, puita, puita.

Budapestissa

Aikataulun mukaan Romaniaan lähtee juna noin 20 minuutin kuluttua, mutta en tiedä, pysähtyykö se Aradissa. Pysähdyn jollekin luukulle kysyäkseni asiaa, mutta saan vain tylyn vastauksen, että asiakaspalvelu on jossain muualla. Siellä muualla kerrotaan, että kaikkiin Romaniaan meneviin juniin tarvitaan paikkalippu mutta sitä ei voi tietenkään ostaa tästä. Menen lipunmyyntiin, mutta siellä on joku ongelma eikä myyjästä ole tietoakaan. Lähden raiteelle. Se on kaukana, eikä junaa enää näy. Kävelen saman reitin takaisin lipunmyyntiin. Tällä kertaa saan lipun seuraavaan junaan, joka lähtee onneksi jo vajaan kolmen tunnin kuluttua.

Näen Daniel Radcliffen (Harry Potterin näyttelijän) näköisen pojan, mutta kyseessä on melko varmasti eri henkilö, sillä tällä ei ole mukanaan henkivartijoita. Tutkiskelen asemaa ja testailen eri penkkejä samalla kaverilleni viestitellen. Täältä pääsisi myös Serbiaan. Sen tajuaminen sykähdyttää, sillä jotenkin sitä on aina kuvitellut, että Serbia monen muun joukossa on olemassa vain uutisissa ja kartalla, eihän sinne oikeasti voi mennä.

Aseman alakerrassa on vessa ja monia lehti- ja alusvaatemyyjiä. Aika mielenkiintoinen tuotevalikoima heillä. Ihmisten lisäksi asemalla on runsaasti puluja. Ulkona on aivan liian kuuma, jotta viihtyisin siellä pidempään, joten muutaman minuutin katsaus aseman lähistölle riittää. Loppuajan vietänkin ihmisiä ja puluja tarkkaillessa, muun muassa Juice Leskistä ja Luonterisurfia kuunnellen.

Junassa - ja Aradissa!

Kuuntelen puolella korvalla kahden unkarilaisen keskustelua. Mitään en toki ymmärrä, mutta välillä olen kuulevinani jotain suomenkielisiä lauseita, kuten "Ostin tänään kirjavat sukat" ja "Lätäkkö on likainen." Maisemat näyttävät yhä enemmän tasaisilta, mikä ihmetyttää, sillä Romania on kuitenkin melkoisen vuoristoista seutua.

Raja-asemalla Curticissa on pitkähkö pysähdys, jolloin kaikkien matkustajien liput ja henkilöllisyystodistukset tarkistetaan. Seuraava pysäkki on Arad! Hermojani kuitenkin koetellaan, kun noin 15 minuuttia ennen Aradia pysähdymme taas tarkastuksia varten. Olen odottanut Aradiin pääsyä jo ties kuinka kauan, mutta nämä viimeiset minuutit ovat sietämättömimmät. Aradissa, noin kello yhdeksän illalla, suorastaan syöksyn ulos junasta ja tapaan projektin yhteyshenkilön Cristianin. Menemme kauppaan, jossa tapaan Florinan (tutor), Carmenin (Cristianin vaimo) sekä Stefanin (Cristianin ja Carmenin poika).

Saamme ruoka- ja taloustarvikeostokset tehtyä ja lähestymme Alfa-kaupunginosaa, jossa on asunto minua ja projektin muita vapaaehtoisia varten. Muut saapuvat lähipäivinä. Huomenna ja tulevina päivinä on aikaa touhuta, mutta parasta mitä Arad voi nyt minulle tarjota, on yöunet.

P.S. Onneksi huomasin jossain matkani varrella aikavyöhykkeen muuttuvan, sillä olisin voinut mennä Aradin ohi, koska asemia ei kuulutettu ja oli niin pimeää, ettei aseman nimeä olisi välttämättä nähnyt ajoissa.

Täältä löytyy kuvia matkalta. Sivulta pitäisi päästä toiseenkin kansioon, jossa on muutamia kuvia täältä. Lisää tulee.

Toivon kovasti, että eläinten viikko näkyisi jotenkin täällä. Ehkäpä siihen päästään joskus, mutta ei kyllä vielä vähään aikaan. Julisteiden kiinnittäminen saattaa kyllä olla sallittua, joten jokin iskevä juliste suosittujen paikkojen läheisyydessä voisi mahdollisesti saada edes jonkun ajattelemaan.

Posti muuten näyttää kulkevan, sillä sain yhden postilaatikkoon liian suuren kirjeen suoraan ovelle ja yksi kirje tuli Suomesta noin kahden päivän aikana. Idakin sai kirjeen, vaikka osoite oli virheellinen.

Tiia