Sibiussa

Lauantaiaamuna 11.4. odotettiin Sibiuhun menevää bussia Billan edessä 6.50. Nettiaikataulun mukaan bussi lähtee 7.15, ja se saapui 7.30. Matkaan siis, seuraavat viitisen tuntia vietimme täyttäkin täydemmässä minibussissa.

Devassa tais olla seuraava pysäkki. Deva on...öh... no on se aika kaukana Aradista. Otettiin lisää matkustajia, pidettiin tauko ja taas matkaan. Ajettiin muutama minuutti ja tehtiin uukkari takaisin. Ajettiin muutama minuutti ja tehtiin uukkari takaisin. Ei, nyt en vahingossa kirjoittanut samaa virkettä kahteen kertaan. Palattiin bussiasemalle. Sieltä kyytiin nousi kaksi vihaisen oloista nuorta naista, jotka kerto, että ne maksavat hyvästä palvelusta ja blaa blaa blaa. Oltiin oltu siellä asemalla ainakin vartti ja vielä aikataulusta myöhässä, joten ei ollut ainakaan meidän vika, etteivät olleet kerenneet bussiin. No, jatkettiin matkaa. Muutama matkustaja istu muovituoleilla käytävällä.

Maistiaisia näkymistä:

”Hökkeleitä, roskaa, hieman kuivunut joki, jossa veden lisäksi muutakin kamaa. Koira keskellä jorpakkoa, todennäköisesti syötävää etsimässä. Kylän pari kirkkoa erottuvat hyvin juuri koossa pysyvien talojen keskeltä.

Ollaan noin kolmisenkymmentä kilometriä Devasta Sibiuhun päin, Romaniassa, EU:ssa.

Vanha, mustaan kaapuun pukeutunut huivipäinen nainen kaivamassa hautaa.

Ekologinen autopesula.

Peltoa.

”Maata myytävänä” -kylttejä.

Traktoreita.

Romanian ja EU:n lippuja saloissa roskien keskellä.”

Kylää ja sen kirkkoja katsellessa sisälläni alkoi taas kiehua. Kirkot rakennetaan hienoiksi ja mahtaviksi, mut ihmisillä ei oo kunnon koteja. Jumala armahtaa ja rakastaa kaikkia eikä Jumalan edessä maallisilla rikkauksilla ole väliä. Miksi sitten pitää rakentaa niitä perkeleen kirkkoja joka paikkaan, ku niillä samoilla rahoilla voisi ehkä rakentaa jotain muutakin??? Samaa mietin joka kerta Aradissa Podgorian kirkon nähdessäni. Iso, mahtava, ”tässä mä oon kattokaa mua.”

Sibiussa näin pienen katsauksen jälkeen jotain tutunoloista keltaista, valkoista ja sinistä. Ja kun käveltiin lähemmäksi, niin siinähän se oli. R-kioski. Piata Marella oli toinen.

Sibiu on nätti kaupunki. Siellä voisi vaikka asua. Tai no, se oli Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2007, ja se näkyy siellä vieläkin - tai sitten ei: katuja ja yleiskuvaa on siistitty - eipä näkyny pahemmin kerjäläisiä, koiria tai roskia.

Meillä (matkassa oli siis minä, Saana ja Ida) oli yöpaikka Couchsurfingin kautta Georgen luona. Meiän lisäks siel oli surffaamassa Mark, pääosin Englannista. Vietettiin ilta niiden ja yhden paikallisen ja sen surffaajien kanssa. Mun oloni ei ollut paras mahdollinen, ilmeisesti liiasta laktoosinsaannista, joten join vettä aika paljon ja ravasin vessassa muutamaan otteeseen. Oli silti kivaa, ja etenkin Mark oli hulvatonta seuraa.

Sunnuntaina käytiin kylämuseossa. Koska meillä oli pääsiäinen (Romaniassa vasta viikon päästä ortodoksisen kalenterin mukaan), meillä oli maalattuja munia ja karkkeja mukana ja piiloteltiin niitä polulle. Kadotettiin yks muna. Itse museo oli ihana ja kaikille meistä löyty sieltä talot. Mä haluun sen vesimyllytalon. Ihana.

Illalla kierreltiin taas muutama kuppila vielä isomman porukan kanssa, ja juttu luisti entiseen malliin. Yhdessä saksalaisessa paikassa soitettiin pelkästään Rammsteinia ja Bon Jovia. Takaisintulotaksin kuljettajalla oli aika voimakkaanhajuista hajuvettä, ja muutama desilitra viiniä suonissa alkoi muistuttaa olemassaolostaan. Matka oli onneks vaan noin kahdeksan lein mittanen (yks kilsa noin puoltoista leitä).

Ida, Saana ja yks puolalainen tyttö käveli Georgen luo, ja olin just menos nukkumaan ku kuulin vaimeaa koputusta jostain. Kun olin jo melkein nukahtanut, kuulin taas takomista ja sitten tajuntaan iski, et ovat varmaan jääneet jumiin hissiin. Siellähän ne killuttelivat. Ei ollu ilmeisesti eka kerta, ku hissi jumitti, joten George osasi neuvoa, että pitää vetää jostain katon ja seinän välissä olevasta vivusta. Kaikki pääsivät pois hissistä ja nukkumaan.

Oli jo aiemmin tullu sen hissin kanssa mieleen Annan tekemä EVS-video, jossa on muun muassa kohta ”53 times I used the elevator and 53 times my life was in danger.”

Lähdettiin maanantaiaamuna Markin kanssa kohti bussiasemaa. Meiän bussin piti lähteä kymmeneltä. Niin no, sellaista yhteyttä ei oo olemassakaan. Päivän ainoa bussi Aradiin lähtee viideltä. Jaa. Juna kolmelta. Liftataan. Mentiin taksilla liftauspaikalle. Onneks ei lähdetty kävelemään mihinkään suuntaan, koska Aradiin vievälle tielle oli melkoisesti matkaa eikä oltais varmaan ikinä löydetty perille.

Ei oltu ainoat liftaajat, mut ehkä noin kahdenkymmenen minuutin päästä rekka noukki meidät kyytiinsä. Kovin monet rekat ei ota kolmea ylimääräistä kyytiinsä, mut onneks meidän Oktaymme teki poikkeuksen. Oktay oli turkkilainen ja matkalla Pariisiin. Muuta ei sitten sen puheesta juuri ymmärretykään, mut naurettiin ihan älyttömästi. Se puhu aika paljon radiopuhelimeen muiden turkkilaisten kanssa, kovaa, korkeelta, nopeesti ja välillä aggressiivisesti, nauraen koko ajan. Se suorastaan innostui, kun nähtiin lampaita ja Ida osas sanoo ”lammas” turkiksi [kuzu]. Aika hyvä keskustelu. ”Lammas.” ”Lammaslammas! blaablaablaa...” ”Lammas.” ”Päläpälääpälä...” :D

Taukojen aikana juteltiin muiden turkkilaisten kuskien kanssa, jotkut osas romaniaa. Yhden tauon jälkeen Oktay huomas mun eri väriset silmät ja reaktio oli kyllä voimakkain, minkä oon tähän mennessä nähnyt, ja oon nähny muutamia. Sillä hetkellä ei tarvittu sanoja. Ilme kertoi kaiken. Oletan, et seuraava, mitä se sano puhelimeen, oli jotain mun silmistäni.

Jonotettiin yhteensä tunti jonossa. Mä ja Ida nukuttiin jonkun aikaa, sovitettii itsemme penkkien takana olevalle sängylle. Ei ehkä mukavin nukkumapaikka kahdelle, mut vältyttiin pahemmilta krampeilta.

Tultiin Aradiin kuuden kieppeillä Vladimirescun kautta. Mun ja Idan oli tarkotus mennä vielä töihin, ku luultiin tulevamme aiemmin, mut päätettiin, ettei men sitte vähän reiluks tunniks. Ei vaan pystytty ilmottamaan kenellekään. Vähän jännitystä toi se, et Saanan kaveri Carla oli tulossa just siihen aikaan Aradiin Budapestista junalla, eikä meil kellää ollu saldoa ja Saana sai Carlalta viestin, jossa se kysy, et kummal Aradin asemalla sen pitää jäädä pois (Arad vai Aradul nou). Onneks Carla soitti sitten vähän ajan päästä, mut mekin mentii ihan sekasin, et kummalla sen pitää jäädä. Ilmeisesti kuitenkin osuivat samalle asemalle, koska Carla on nyt meillä :)

Kävin nopeesti kotona ja lähdin tanssitunnille. Oli ihanaa liikkua noin seitsemän tunnin istumisen jälkeen.

P.S. Kuvia tulee pian. Ja nättejä onkin.

Tiia