Suunnittelematon 1200 kilometrin junamatka

Maanantai-ilta ja Jarnan lähtö takaisin Suomeen koitti. Meillä oli sentään ollut koko päivä aikaa, koska juna lähtisi vasta puolenyön jälkeen, sama juna millä olin mennyt Bukarestiin. Valotaulu ilmoitti junan olevan 40 minuuttia myöhässä. Odotettiin. Myöhästymisika vain lisääntyi, ja noin tunnin odottamisen jälkeen päätin mennä Jarnan mukana Bukarestiin. Flexipassissa oli vielä sopivasti pari matkaa jäljellä ja pitäähän sitä nyt reissata sitten koko rahan edestä. Onneksi lippu oli kassissa! Päästiin junaan noin kahden aikoihin, ja lähetin Saanalle viestin suunnitelmamuutoksista. Mulla ei ollut juuri muuta mukanani kuin 20 leitä ja laukku.

Bukarestissa mentiin ihan kivaan italialaiseen ravintolaan (Jarna tarjosi), jossa oli pöydällinen saksalaisia asiakkaita. Syötiin hyvin ja poistuttiin etsimään kahvilaa. Jännä juttu kahviloidenkin kanssa: niitä tuntuu olevan aina ja kaikkialla, mutta kun tarkoituksella haluaisi käyttää viimeisetkin rahansa ylihinnoiteltuun kaakaoon, missään ei ole kahvilan kahvilaa. Aika pitkän etsinnän jälkeen löydettiin juuri tarkoitukseen sopiva ällö elitistikahvila. Huomattiin lentokentälle kulkevan bussin menevän kahvilan vierestä, joten ei pidetty kiirettä.

Pikkuhiljaa piti alkaa siirtyä pysäkille. Bussi tuli ja Jarna kipusi sisään. Jäin vilkuttamaan kadulle haikein mielin mutta olin silti onnellinen siitä, että on kaveri, jolle vilkuttaa.

Seuraavaksi nähdään Moskovassa, Tverissä tai jossain sillä välillä toukokuussa, kun meen takaisin kotiin ja Jarna on Tverissä opiskelemassa.

Kävin lävistysliikkeessä, jonne yritin mennä viikkoa aiemmin, ja nyt se oli auki. Mulla ei ollut toista korua mukanani, mutta tyyppi aukaisi korua sen verran, että saan vaihdettua sen kotona.

Melkein eksyin mennessäni rautatieasemalle. Aikaa ei ollut liiaksi, ja onneksi varmistin reitin eräässä kadunkulmassa. Jos olisinkin mennyt vasemmalle, ties mihin olisin päätynyt. Ehdin ostaa asemalta vielä pari isoa juusto-Fornettia ja hedelmiä lopuilla hiluillani.

Junassa aika alkoi käydä pitkäksi, koska ei ollut juurikaan mitään virikkeitä. Kynä ja Fornettipussi antoivat vähäksi aikaa tekemistä, mutta pian olin jo rustaillut pussin täyteen sanoja ja kuvia. Olo oli sentään mukava kaikesta huolimatta eikä vähintään villatakin ansiosta, jonka olin onneksi ottanut mukaani.

Junan oli määrä saapua Aradiin kolmen tienoilla, ja menin ovelle hieman ennen kolmea. Joku tuli kysymään, minne olen menossa, ja sain vastauksesi, että juna on ainkin tunnin myöhässä. Melkein itkin. Halusin vain kotiin nukkumaan.

Eipä siinä muu auttanut kun mennä takaisin vaunuun ja laskea minuutteja. Sain seuraa muutamasta matkustajasta, jotka olivat myös kiinnostuneita, kuka maksaa ja kuinka paljon mun olemisestani täällä. Keskusteltiin sentään muustakin, ja mielenkiintoista oli, että miehet olettivat koordinaattorini olevan nainen. He olivat pahoillaan, kun sanoin Cristianin olevan vastuussa. Mielenkiintoista siksi, että miehet ajattelevat naisen sopivan tehtävään paremmin eivätkä usko, että mies voisi haluta tehdä jotain hyvää. Naisia on paljon töissä virastoissa (eihän mies voi olla sihteeri), junissa jne. mutta ei välttämättä kovin paljon johtotehtävissä Romaniassa, minkä vuoksi yllätyinkin siitä, että miehille tuli edes mieleen, että nainen voisi olla vastuussa jostakin. Cristian on kyllä kavereineen vähemmistönä Romaniassa, uskoisin näin. Kovin moni ei täällä pyöritä avustusprojekteja ihan vain siksi, että kokee sen tärkeäksi.

Menin asemalta taksilla kotiin. Kuski oli aamuaurinkoni: pääsin kotiovelle asti, vaikka mulla ei ollut tarpeeksi rahaa.