Synttärihuumaa (ne ihanat teki mulle kakun)

Sunnuntai 18.1.

 

Mentii Covasintiin moikkaamaan Bertaa, Annea ja Meikea (tosin Meikea ei nähty lainkaan). Ratikka menee vaan Ghiorociin asti, kolmisen kilometrin päähän Covasintista. Seuraava bussi kulki kolmen tunnin päästä, joten päätettii kävellä. Oli keväinen ja aurinkoinen ilma, ja Covasintis on hieman enemmän kukkuloita ja mäkiä kuin Aradis, joten oli nättiä. Tunsin oloni koko aamupäivän kuin South Parkin Kennyksi, koska kuljin huppu pääs enkä puhunu mitää, koska kurkusta ei tullu pihahdustakaan.

 

Tultii illal koko porukal meille. Mult oli pääsy kielletty keittiöön jokusen aikaa, ja aavistelin, et huomisilla synttäreilläni on jotain osuutta asiaan... lähden aikaisin huomenaamul Budapestiin muutamaks päiväks ja näen äidin, Tonin, Teron ja Eetun! Toivottavasti flunssa ei pahene kovin paljon.

 

Yhdentoista aikoihin sain taas liikkua vapaasti, ja kello 00.00 valot sammutettii, mulle laitettii huivi silmille ja kaikki hävis jonnekin... ”Happy birthday to you...” laulettiin ja mun eteeni tuotiin suklaa-kirsikkakakku, joka oli ympäröity 20 kynttilällä. Niin, ja 20 ilmapalloa täyttivät myös kämpän tehokkaasti. Onneks kenenkään ei tarvinnu ilmeisesti puhaltaa niitä yksin.

 

Kakku katosi melko nopeasti (oli hiukan hyvää!) ja valvottiin jonkun aikaa kuvia ottaen ja jutellen. Berta ja Anne lähtee mun kans aamul samaan aikaan takaisin Covasintiin, joten ei kuitenkaan kovin kauan valvottu.

 

Maanantai 19.1.

 

Aamu tuli taas liian nopeesti, mut sain itseni ylös vielä hieman kipeämpänä. Olo oli silti ihan kohtuullinen. Syötiin aamupala vaitonaisesti ja hipsittiin toivottavasti melko äänettömästi pois.

 

(junassa)

On taas ihanaa olla junassa! Edellisest reissust on vast 12 päivää, mut tuntuu ihan ku en olis ollu ikuisuuksiin junassa. Täl kerral matkal on sentään ihan oikea päämääräkin. Hyvästienjättö muutaman päivän päästä on varmaan vaikeeta, mut en olis kuitenkaa valmis lähtemään vielä kotiin, ajoittaisista ”mitä hittoa mä täällä teen” -tunteista huolimatta.

 

Vaik on ollu kiva palata taas arkeen ja töihin - rajansa lomailullakin - ei pieni tauko tee pahaa...

 

Budapestis mul on osoitteena hotelli Normafa Budan puolella. Sinne pitäis päästä, kun menee rautatieasemalta punasta metrolinjaa Moszkvalle ja sitten bussilla 21 hotellille. Ei kovin hankalaa.

 

(Budassa)

Budaan saavuttuani vaihdoin rahaa, huimat 12 e Unkarin forinteiks. Sillä pitäis pärjätä seuraavat päivät... asemalta pääsi suoraan oikean metron pysäkille, ja metromatka meni ilman kommelluksia.

 

Moszkva-aseman ulkopuolella katselin ympärilleni kerran jos toisenkin. Joka suunnassa meni busseja ja ratikoita ja ties mitä sähköautojunia. Bussipysäkkialueella ei ollut mitään merkintää autosta 21. Kysyin parilta kuskilta, jotka ei osannu unkarin lisäks mitään muuta kieltä, ja kummatki viitto epämääräsesti just vastakkaiseen suuntaan (kummatki siis kuitenki samaan suuntaan) pienelle ylätasanteella olevalle tielle.

 

”Normafa”, yhden ylätasanteen bussin valotaulu ilmotti! Täähän kävi näppärästi, olin vilkassu bussia puolvahingos. Vähän kieltämät hämäs se, et bussin numero oli 90. Kysyin naiselta, joka vakuutti auton menevän Normafaan ja aikataulujen muuttuneen vuoden alusta. Aikataulus Normafa olis vasta 18. pysäkki. Eipä tuo mitään, kapusin kyytiin ja halusin olla jo perillä.

 

Noin kymmenennen pysäkin jälkeen sekosin laskuissani ja katselin maisemia. Tuntu käsittämättömält, et joku osais liikkua noilla alituiseen mutkittelevilla kaduilla ja ylipäätään pois kaupunkialueelta. Kaikkeen silti tottuu nopeasti, Aradikin alko hahmottua hiljalleen, vaik pari ekaa viikkoa kuljinki kuin sumussa. Vieläkin joskus eksyn ja kierrän ympyrää. Uusiin paikkoihin kannattaa tutustua kävellen tai pyöräillen, sillai oppii parhaiten.

 

Just ennen yhtä pysäkkiä oikeel näky kyltti: ”Hotel Normafa” ja nuoli oikeelle. En tiedä, mikä muhun iski (innostus tietenkin) mut jäin pois kyydistä huomatakseni kyltin alareunas lukevan ”2 km”. Juuri näin. Ei kaks kilsaa nyt niin pitkä matka ole, etteikö sitä vois kävellä, joten tallustelin kyltin osoittamaan suuntaan.

 

Noin puolen kilsan jälkeen tulin toisiin aatoksiin. Kaks kilsaa tasaista tietä on ok, mut jos se koko kaks kilsaa on suhteellisen jyrkkää nousua, ei kauheesti naurata, kun nielu on täynnä räkää ja olin jo muutenki myöhässä. Missää ei näkynyt seuraavaa pysäkkiä, vaik muuten matkan aikana pysäkkejä oli mielestäni tuhottoman paljon.

 

Tero soitteli jo, että missä oon. Tulossa, tulossa...

 

Kävelin seuraavalle pysäkille, ja auto tulikin parin minuutin päästä. En siis kauheesti nopeempaa olis päässytkää perille ilman kävelyreissua. Noustiin ja noustiin, ja olin varma, et oltiin menty jo ainakin 5 kilsaa. Mitä nyt vielä onnistuin tekemään väärin? Kyllähän se hotellin kyltti sitten taas näkyi, pian itse hotellikin, tuttuja naamoja pienen matkan päässä ja pysäkki!

 

Moimoimoi!!! Olo oli epätodellinen ja huojentunut. Eetu katteli lievästi hämmentyneenä, ei varmaan ihan pysynyt kärryillä (kärryissä, voisi sopia paremmin) kaikista tapahtumista. Toisaalta lapset on tosi sopeutuvaisia, ja kunhan ruokaa tulee ja joku tuttu on näköpiirissä, kaikki on hyvin. Valloittava hymy oli kuitenkin matkas mukana kaikilla, hämmennyksestä huolimatta.

 

Pojil oli ihan kunnon kokonen huone, tais olla sviitti :P Eetun matkasänky mahtu sinne hyvin ja muutenki oli vähän tilaa touhuta. Hotelli oli vielä antanu pienen pehmolelun lahjaksi. Mä sain vastaavasti vähän suklaata, ku äiti kerto synttäreistä. Me tyydyttiin vähän pienempään huoneeseen.

 

Lähdettiin tutustumaan paikkoihin, bussilla luonnollisesti. Pysäkil oli jo yks bussi, mut olishan ollu ihan tyhmää, et se olis ottanu meidät kyytiinsä, joten seuraava oli meitä varten. Ostettii yhdet lipukkeet hotellilta, mut kaupungist saadaa jotku kortit, ni ei tartte aina ostaa lippua, eikä niitä ees saa kaikista autoista. En ihan ymmärrä, et mikä idea siinä on, et ratikois tai busseis ei myydä lippuja, vaan ne pitää hakee millon mistäkin.

 

Moszkvalta saatii 72 tunnin bussi-metro-ratikkaliput. Sen jälkee mentii tutustumaan Budan linnan (en tie oikeeta nimee) ja siihen, mitä siitä on jäljellä. Korkeella kapeita mukulakivikatuja (Pest on siis tasainen osa ja Buda ylempänä ja mäkinen), puita ja alhaalla kaupungin valot.

 

Nälkä. Lähdettii takasi hotellille, päätettiin mennä syömään hotellin ravintolaan. Yks jos toinenki oli varmaan jo aika nääntynyt, ku ruuat vihdoinki tuotiin, ku linnalta hotellille meni ainakin puol tuntia plus odottelut. Äiti otti juomaks Bloody Maryn, jota ei voi välttämättä kutsua kovin hyväksi, mut saipa ainakin päivän tomaattikastikeproteiinit... mun syömiseni oli vähän heikkoa nälästä huolimatta, flunssa vaatii veronsa, vaik päiväl oliki hyvä olo.

 

Pojat lähti vielä kauppaan parin kilsan päähän ja palatessaan kertoivat nähneensä villisikalauman tien vieressä!

 

Ilta meni kortinpeluun ja muutaman flunssankarkottajarommisekotuksen merkeissä. Hyvä, et potilaal on asiansa osaavia hoitajia lähettyvillä. Nukkuminen alkoi tuntua hyvältä ajatukselta jonkun ajan jälkeen, ja Eetukin taisi mennä untenmaille ilman suurempaa meteliä. 20. synttäripäivä onnistuneesti vietetty.

 

Tiia