Keskiviikko 17.12.

Tähän mennessä koettujen onnistumisten ja epäonnistumisten arvioinnin lisäksi oli aika jututtaa National Agencyn Emanuelia. Huomattiin Saanan ja Idan kanssa olevamme onnekkaita, koska pari tuntia vierähti rattoisasti muiden ongelmia kuunnellessa ja ratkaisuja etsittäessä. Ongelmia on joka sorttia: vapaaehtoiset eivät saa taskurahoja, nuoria ei enää päästetä vapaaehtoisten ylläpitämälle nuorisotalolle, lupaukset eivät toteudu, suunnitelmia muutetaan vapaaehtoisilta kysymättä... Onhan meilläkin ollut kaikenmoista pientä säätöä joidenkin juttujen kanssa, mutta yleisesti ottaen kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin. Kaikki on ainakin oppinut sen, että jos haluaa tehdä jotain, se pitää vaan tehdä.

Iltapäivällä meillä oli ”snow management” -tuokio. Tänä aikana Predealin metsiin luotiin monenlaisia lumiukkoja, tyypit kävi laskettelemassa (myös Ahamed, joka ei kuuleman perusteella ollut kovin turvallinen rinteessä :D), käveltiin ympäriinsä, otettiin lumiaiheisia valokuvia. Minä ja muutama muu onnistuttiin tietenkin eksymään matkalla hotellille, ja oli jo pimeää. Oltiin jossain asuinalueella melko lähellä hotellia, kun yhtäkkiä jonnekin syttyi valo ja miesääni alkoi kysellä, että millä asioilla liikutaan. Oltiin tultu yksityisalueelle, ja meidän olisi parasta häipyä mahdollisimman nopeasti. Oltiin kuljettu aidanviertä ylöspäin jo jokusen aikaa, eikä alasmeno houkutellut. Saatiin tahtomme läpi ja kiivettiin aidan yli oikealle tielle. Katuvalojen ansiosta nähtiin vartiointikoppi ja kolme poliisia. Toivotettiin hyvää lomakautta ja mentiin menojamme. (Kuvaämpärissä on pieni videopätkä tapahtuneesta)

Lazslo tuli tapaamiseen, vaikka sen projekti on jo loppunut. Se haluaa jatkaa projektissaan ja tuli kertomaan meille kokemuksistaan. Ei ole ollut helppoa mutta sitäkin koskettavampaa. Lazslo saapui ensin Aradiin luullen asuvansa siellä. Koordinaattori tuli hakemaan Lazslon asemalta ja sanoi, että työ onkin nyt vähän Aradin ulkopuolella. Se ”ulkopuolella” paljastui tarkoittamaan Sebiş-kylää 80 kilometriä Aradista. Vapaaehtosille tarkoitetussa talossa asui onneksi mummu, joten Lazslo ei jäänyt kokonaan yksin koordinaattorin lähdettyä takaisin Aradiin. Se anto Lazslolle sentään puhelimen. ”Call me if you have problems.” Muut vapaaehtoset saapuivat muutaman päivän kuluessa. Työpaikalla, kylän koulussa, luultiin, että he tulisivat opettamaan. Lazslo ja kumppanit olivat taas tulleet järjestämään iltistoimintaa. Tämä ei kuitenkaan tuottanut ongelmia, ja iltistoiminta sopi hyvin opettajille.

Järjestö ei suostunut antamaan rahaa materiaalien hankkimiseen, vaikka järjestöllä oli rahaa aktiviteetteja varten, eikä heille ollut tutoria tai kieliopetusta kylässä. Yksi opettaja alkoi onneksi opettaa heille romaniaa - vapaaehtoisesti. Rahanpuute ajoi toisaalta luovuuteen, ja jalkapallo-ottelu ja nukketeatteri saatiin järjestettyä lähes ilmaiseksi. Eräs pikkupoika lähetti heille kiitoskirjeen kaikesta siitä hyvästä, jota he ovat tehneet koulussa ja kylässä. En yhtään epäile, etteikö se ole Lazslon sanojen mukaan ikimuistoisin hetki vapaaehtoisjaksolla. Kokemusten kuuleminen antoi toivoa myös muille, että ehkä työpanostamme vielä joskus arvostetaan.

Tehtiin itsellemme EVS-kartta. En ihan päässyt jyvälle harjoituksen perimmäisestä toteutustavasta mutta ymmärsin joitain asioita itsestäni ja sain lisää tahdonvoimaa.

Torstai 18.12.

 Yhdistettiin resurssejamme ja taideta mennä yhteispiknikille meidän lasten ja Covăsinţ-kylän (joku 20 kilometriä Aradista) nuorten kanssa. Ennen loppuspektaakkelia piirrettiin ja kirjoitettiin ajatuksia monelle eri paperille (jotka lopuksi yhdistettiin yhdeksi isoksi) siitä, mitä EVS on ja mitä voidaan tehdä yhdessä jne. Oli hienoa olla mukana tekemässä sitä, vaikka ei sillä vielä välttämättä maailmoja muuteta. ”Think about what can be changed” on mielestäni ehdottomasti lause ylitse muiden, ja nähdessäni tuon paperilla tajusin taas, kuinka hienojen ihmisten kanssa olenkaan tekemisissä. Kaikkien kanssa ei tule pidettyä yhteyttä säännöllisesti, vaikka mielenkiintoista juteltavaa riittäisi varmasti kaikkien kanssa. Eihän aina voi olla kaikesta samaa mieltä ja sukset menee joskus ristiin ja solmuun, mutta taitaa meillä kaikilla olla silti edes hitusen verran samanlainen ajatusmaailma.

Loppukevennyksenä lounaan jälkeen saimme vieraan suoraan Euroopan neuvostosta. Mies muistutti hämärästi Mariania... täytimme pareittain pari kysymyslomaketta Romaniaa koskien. Kysymykset olivat melko tiukkoja: mikä on yleisin romanialainen koirannimi? Kolme yleisintä tv-kanavaa? Mikä on Romanian yleinen hätänumero? ja sitä rataa. Vierailijaan suhtauduttiin toki asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä hänen tuima ilmeensä kertonut, oliko hän tyytyväinen vastauksiimme. Joanna (Ranskasta) saapui tilaisuuteen pari minuuttia myöhässä, ja Herra X:n uteluun kansallisuudesta hän vastasi olevansa kiinalainen. Tähän Herra X totesi viileästi, että Kiinasta ei voi olla vapaaehtoisia EVS-ohjelmassa. ”Eiku mä oon ton Luisin tyttöystävä”, Joanna vastasi. EVS on sittenkin avoinna kaikille...! 

Predealiin oli ilmestynyt lumimies, Yeti. Let me tell you a stroy about a kiwi who wanted to become a yeti (by Saana, Tiia, Ida and Agate).

”Once upon a time there was a kiwi. Round, green kiwi. He was a little bit sad because he really didn't feel like a kiwi. No one would ever love him because he's just a little round green kiwi. So he went to see a psychologist. He told that kiwi had a serious trauma and he should saerch for himself. He wrote a recipe for the kiwi.
Kiwi went to pharmacy, and the pharmaseuth told about medicine which would make him bigger and stronger, and kiwi would have to do exercises every day. Kiwi was happy.

Kiwi made exercises and took pills, and he really saw a little progress. Though, he started to bleed because his muscles grew. He went to see the psychologist again and he got a new recipe.

Kiwi grew and grew and became white and icy. Now there was a big, round, white kiwi. He was happy.

People in the town weren't so happy about the big, round and white kiwi and they started to think about how to get rid of the kiwi. They had a secret meeting in Arad's Cityhall. They decided to increase the heating system in the town and that's how kiwi would smelt.

Meanwhile kiwi had done so much exercises that he got arms. He became happy and started to run in the city. He only succeeded to step on the people and many of them died. He realized that he had become a yeti.

The psychologist was happy for the kiwi that he had found himself.
"I felt like a yeti!" the kiwi had said.
But kiwi still had a problem - he didn't know what yeti was.
That's why he went to the city library to find out.

The library lady was, you know, normal Romanian library lady. She had glasses, jacket and skirt, and was about 50 years old. Kiwi asked if they had any articles about yetis. They didn't have. After a while, the lady still took the kiwi to a secret library room.

In the secret library room the library lady showed a really old slideshow from 1953 from her wild youth. Quality of the pictures wasn't good, but you could see something white.
"That's the yeti toilet in Predeal", library woman said. "Don't tell about this to anyone."

Kiwi started to run to Predeal. Finally he got a point in his life. When he arrived to Predeal, first thing he saw in front of the Hotel Eden, was 50 EVS volunteers practising yoga naked in the snow. Kiwi, from this on the yeti, started to feel like home. The volunteers also seemed quite happy about the yeti, they had meditated for yeti for a long, long time. They took the yeti into their circle and started to dance around him. But something was wrong about the yeti and they set him to a special yeti chair. They started to put strange things to its head, lick, kiss and hug it, and they even tied him on the chair. Yeti felt very uncomfortable. Then they left him alone.

Yeti was miserable for some time, and then he collected all his yeti power and released himself from the chair. He flew upon the forest to the yeti mountain, and to the yeti toilet.

Yeti was releaved in the toilet. He had made to his goal! Suddenly he started to hear noises outside and someone was knocking to the door.
"What the fuck", yeti thought.
He stood up and carefully opened the door. He saw something big and white...

...

Another yeti!
They started to live their yeti life in yeti mountain and they got many little round green kiwi babies.”

Kuvaämpäri tarjoaa kuvia