Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

(tätä kirjoittaessani mul on taas kauhea salmiakkihimo ja vetelen Halvan pieniä salmiakkiruutuja tauotta)

Keskiviikko 21.1.

Alettiin suunnitella Aradin-reissua tosi ajoissa, keskiviikoiltana. Auton vuokraus (alkuperäinen suunnitelma) ei välttämättä tuliskaan kovin edulliseks, ja suunnitteluvaiheessa kaikki paikat oli jo kiinni. Hotellin henkilökunta oli kuitenkin ystävällinen ja soitteli erinäisiin paikkoihin, ja meille järjestyi autovuokraustapaaminen seuraavaksi aamuksi. Päädyttiin kuitenkin junamatkustamiseen. Aamulla yhdeksän kieppeillä lähtee juna, mutta huonona puolena on se, et viimeinen Arad-Budapest-juna lähtee jo kuuden aikoihin takaisin. Romanias on vielä tunnin myöhempi kellonaika kuin Unkarissa. Jos puolenyön tienoilla lähtis juna, muut vois palata sillä, mut tietenkin yöjuna lähtee kolmelta.

Torstai 22.1.

Romaniassa sattuu ja tapahtuu aina

Aamupalan jälkeen tuli joitain viivästyksiä, ja mä, äiti ja Eetu oltiin jo liikkuvas bussis kohti Moszkvaa, kun pojat juoksi hotellilta pysäkille. Kuski olis pysäyttänyt, mut oltiin just risteyksessä. Aikataulun mukaan seuraava bussi tulis kymmenisen minuutin päästä, mikä on liian myöhään. Bussis oli vähintäänkin heikko olo. Flunssa ei ollut parantunut kaupungilla ravaamalla, ja nyt päässä humisi vielä jännityksen ja kiihtymyksen takia. Kysyin Cristianilta, tietääkö se jotain busseja Budapestiin, mitkä lähtis ehkä vähän myöhemmin ku juna, mut semmoisia yhteyksiä ei ollut ainakaan tälle päivälle.

Moszkvalla odotettiin poikien bussia. Meil ei olis äidin kans kovin suuria mahdollisuuksia selvitä kaikista rappusista Eetun kanssa, etenkään nopeesti. Bussien välil ei kuitenkaan ollut onneks kun pari minuuttia, joten heti kun pojat tuli ulos, mentiin aika hiton nopeesti kohti metroa. Muistin, et Moszkvalta Keletille on vaan pari asemaa, mut niitähän oli sen kuus tai seittemän. Metro on onneks nopee.

Kun päästiin Keletille, syöksyin metrosta pois kohti lipunmyyntiä. En ymmärtänyt, miks nyt piti ravata rappusia ylös ja alas, vasemmalle, oikeelle ja ties minne, kun muistini mukaan reitti metrolta asemalle oli ihan suora. Junan lähtöön oli noin 7 minuuttia, ja siinä ajassa pitäisi saada neljä lippua ja maksettua Visa Electronilla, mikä on joskus tuskastuttavan hidas prosessi, löytää oikea raide ja juna. Päästyäni raidealueelle huomasin ilokseni junan lähtevän ihan siitä edestä. Lipunmyyjä katso mua aika tuskastuneesti, ku latelin, millaset liput tarvin (1 meno, 3 meno-paluuta, paluu ilman paikkavarausta). Käytössä ei ole tietokoneita, joten kaikki on kirjoitettava käsin. Se ei onneks alkanut kirjoittaa jokaiselle omaa lippua, vaan laitto äidin ja poikien liput samaan. Maksuvaihees Toni soitteli, et mihin pitää mennä. Sain ilmeisesti selitettyä oikeet ohjeet, koska pian näin porukan valotaulun alla. Vihdoin liput oli maksettu (junan lähtöön vielä huimat kaks minuuttia) ja kömmittiin junaan.

Asettauduttiin vaunuun ja odotettiin. Juna ei liikahtanutkaan. Oltiin odotettu jo kymmenen minuuttia, viistoista... Eetun seikkailujen ansiosta saatiin selville, et juna on puol tuntia myöhässä. Niinpä tietysti. Muutenkaan meil ei olis kauheesti aikaa Aradissa, ja nyt vielä tämä. Ollaan kuitenkin yhdessä.

Matka itsessään meni rattoisasti. Valmistauduttiin poistumiseen hyvissä ajoin, koska juna olis asemalla noin kaks minuuttia ja sen jälkeen matkalla Timisoaraan.

Juna pysähtyi. Painoin ovenavausnappia. Painoin toisen kerran. Jymäytin sitä pari kertaa. Ovi ei auennut. Olin nähnyt Podgorian kirkon vähän ennen pysähdystä, joten Aradissa oltiin. Mietin, et saatetaan olla Aradul Noussa ja vasta seuraava asema on päärautatieasema. Toisesta ovesta tuli lauma matkustajia, jotka tosin kerto, et Garalla ollaan. Rynnittiin porukan läpi kasseinemme ja rattainemme, hakkasin avausnappia pari kertaa ja hyppäsin pihalle, kuten myös pojat. Äiti oli junassa, ovi auki - ja juna liikkui. Totta kai juoksin äitiä kohti (ei ole välttämättä kovin viisasta mennä eteen kun jonkun pitää hypätä), mutta äiti pääsi loikkaamaan pois. Onneks juna lähti hitaasti liikkelle (muistutan taas kerran huippunopeudesta 69 km/tunti). Nyt oltiin kaikki junan ulkopuolella.

(tauko)

(nyt syön tummaa riisiä, soijaa, herneitä, maissia ja tomaattia höystettynä eilisillä perunoilla ja valkosipulilla. On hyvää!)

Ostin muille paikkaliput paluujunaan ja lähdettiin tallustelemaan keskustaa kohti. Aradin katuja ei ole suunniteltu rattaita varten, minkä vuoksi kaduilla ei itse asiassa olekaan kauheasti rattaita näkynyt. Päästiin silti eteenpäin ihan kivasti. Olo tuntu taas heikolta, eikä mulla ei ollu aikomustakaan pyörtyä, etenkään keskelle katua. Join ja söin suklaata ja salmiakkia, mut eipä juuri auttanut. Vihdoin päästiin Fornetin kohdalle ja ostin muutaman juustojutun. Nekään ei auttanut, koska ne vaan takertu kitalakeen enkä saanut nieltyä. Sinnittelin, ja muutaman sadan metrin päästä teatterin vierestä otettiin taksi. Onneks siel oli sen kokonen auto, mihin mahduttiin kaikki. Nähtiin vielä Ahamedkin. Taksis mietin, et mil ihmeel pääsen kolmanteen kerrokseen kuukahtamatta.

Saavutettiin meidän kämppä. Isommat pojat (on Eetuki silti jo aika iso) lähti kauppaan ja mä aloin kokata itselleni herkullista kasvisliemikuutiosoppaa. Vaikka se ei yksinään olekaan kovin hyvää, se antaa nopeesti energiaa ja palauttaa elävienkirjoihin. Eetu oli ahkeralla tuulella, mä ja äiti aika väsyneitä. Näytin joitakin valokuvia ja toivottiin, et pojat tulee pian takasin. Ei ollu paljon aikaa ja pitäis ehtii tekemään eväät. Sovittiin taksikuskin kans, et se kuskaa porukan asemalle varttia yli viis. 

Pojat tuli takasin (olivat eksyneet vaan ihan vähän) ja toi kassillisen syötävää. Tonin onnistui ilmeisesti vaihtamaan Eetun vaipan, vaikka meidän vessa ei oo kai ihan sopivin mahdollinen siihen tarkoitukseen, koska allas tulee alas minä hetkenä hyvänsä ja etenkin, jos siihen koskee.

Saatoin ne ulos ja taksille haikein mielin. En olis halunnut lähteä kotiin vielä, mut olishan se kivempaa, kun oltais lähempänä. Aika loppuu aina kesken, ja pari lisätuntia olis ollu tervetulleita. Nyt oli oikeastaan vaikeempaa sanoo ”moikka” kun lähtiessäni syyskuussa, koska ei silloin oikein tajunnut, kuinka pitkästä ajasta on kyse. Toisaalta ehkä muutaman päivän shokkihoito perheen kanssa on omalla tavallaan hyväkin... ;)

Olette rakkaita!

Tiia

P.S. Joskus junien ovet on auki satojen kilometrien matkoilla, mut sit tietenkin asemanpuoleinen ovi on jumissa eikä meinaa päästä ulos.