Ympäri mennään, mihinkään ei päädytä... ikuisuuskysymysten pohtimista, osa 1
(Tekstin lukeminen aiheuttaa todennäköisesti migreenin.)
Vaikka tää onkin European Voluntary Service, se ei takaa, et kaikki sujuis suunnitelmien mukaan. Ollaan oltu onnekkaita, koska projekti on alkanut, ollaan saatu taskurahamme, kausikortit ratikkaan yms. mut ne ei ole itsestäänselvyyksiä. Jotkut ovat olleet täällä (ja ties missä muualla) jo monta kuukautta, eikä mitään ole tapahtunut. Niiden pitää ehkä lähteä kotiin, jos tilanne ei korjaannu. Ilman Euroopan unioniahan en nyt välttämättä olisi täällä, mutta viimeistään nyt osaan suhtautua siihen(kin) kriittisesti. Monet järjestöt ottavat vapaaehtoisia, mutta sopimukset eivät pidä paikkaansa, yhteydenottoihin ei vastata jne...
Pää on sekaisin ajattelusta. Valtaväestön ongelmat romanien kanssa, kulkukoirat ja -kissat, roskaaminen... muutos vaatii paljon ja vaikutusmahdollisuudet ovat pienet. Mikään ei ole mustavalkoista (kuten kaikista ”toisaalta, mutta, silti, jos kuitenkin” -ilmauksistani voi päätellä), ja ajatukseni etenkin romaneista ovat muuttuneet moneen kertaan enkä tiedä enää, miten pitäisi suhtautua. Tiedän nyt myös, että romanit Suomessa ovat täysin eri asia kuin esimerkiksi täällä. En oo ainakaan itse nähnyt Suomessa moniakaan hevosvaljakoita täynnä sohvia, jääkaappeja, sänkyjä (oikeastaan kaikkea, mitä vaan voi kuvitella) tai toisaalta hienoja palatsimaisia taloja, jotka alkavat vähitellen rapistua, koska niistä ei pidetä huolta. Romanit ovat yleensä muuta väestöä köyhempää, mutta rahaa tuovat pimeät työt kukoistavat, joten hienojen talojen rakentaminen on arkipäivää. Kaikki tietävät, keille ne kuuluvat. En halua, että kaikki kuuluvat samaan massaan, mutta ei tuollainenkaan erottelu ja merkitseminen ole kivaa.
Pääsee vähemmällä, jos ei ajattele.
Kaduilla elävät eläimet sekä rahaa pyytävät lapset. Eläinsuojelujärjestö kaipaa kipeästi apua, kuten moni muukin. Varsinaisia katulapsia ei ole näkynyt, ja luulenpa, että täällä lapset kerjäävät tai myyvät jotakin taskurahan tai välipalan toivossa eikä se ole kovin vakava ongelma. Bukarestissa tilanne on jo aivan toinen. Kyllä silti aina tuntuu pahalta, kun anovat silmät kohtaavat katseeni - oli kyseessä sitten lapsi, vanhus, hevonen tai kissa. Oon alottanut urakkani Casa Davidissa, mutta silti välillä tuntuu, ettei se riitä. Erityisesti eläinten kohdalla tilanteen korjaaminen on aivan alussa. Kunhan kaikki paperihommat on saatu kuntoon, aloitan lasten kanssa projektin Casa Davidin koiran Bobin kanssa. On pieni toivo, että lapset oppisivat olemaan koiran kanssa hieman rauhallisemmin.
Arvostan toki, että Suomessa homma toimii kiitettävästi ja jotain sentään tapahtuu hyväänkin suuntaan. Ei voi silti kieltää, etteikö asuttais melko syrjässä muista - ja muiden ongelmista. Eihän muutama kissa tai koira kadulla tai lämpimän veden puuttuminen silloin tällöin kuulosta kovin pahalta, mutta sen jatkuessa päivästä ja kuukaudesta toiseen, se alkaa ainakin musta tuntua jopa ahdistavalta. Tietenkään en halua kenellekään ongelmia tai kurjaa elämää, mutta jos olisi tottunut elämään hieman keskeneräisemmässä ympäristössä, ei vaivaisi mieltään tämmöisellä. Sitten tietty ei välttämättä näkisi epäkohtia eikä osaisi puuttua mihinkään.
