Mistä rakkaus luontoon ja eläimiin on teille syntynyt?

I: Muistat varmasti veljesi Kimmon murkkuiässä lausuman toteamuksen: "Meidän isällä on erinomainen muisti. Se muistaa kaikki, mutta väärin." Toivon, etten kuitenkaan nyt muista väärin, kun kerron hyvin varhaisen muistikuvan. Olin kolmivuotias, kun perheemme oli kesänvietossa maalaistalossa. Pihaa ympäröi aita, ja sain liikkua siellä miten halusin. Eräänä iltana menin portille. Kaipa halusin lähteä pois pihapiiristä, mutta en kyennyt avaamaan raskasta puista porttia. Jäin tuijottamaan sen leveästä raosta pihaan johtavalle tielle. Äkkiä jänis pomppasi reunapusikosta keskelle tietä ja loikki pienen matkaa minua kohti, nousi takajalkojensa varaan ja loikkasi takaisin tien laitaan.

Viimeistään tuolloin heräsi kiinnostukseni eläimiin ja luontoonkin. Vaikka hyvin pitkään kesti vaihe, jossa eläimet olivat aina ykkösasia ja muu luonto enemmän tai vähemmän eläinten kulissi. Jatkossa kaikenlaiset eläimet kiinnostivat vähän kausittain vaihdellen; linnut olivat kuitenkin kestosuosikkeja, ykkösiä.

Opiskelin kasvitiedettä niukoin innoin ja lopuksi opinnot jäivät paria tenttiä vaille kesken. Mutta sitten, siitä on aikaa kolmekymmentäviisi vuotta, sinä innostit minut tarkkailemaan luonnonkasveja, avarsit mieleni vastaanottavaiseksi niiden kauneudelle. Aloin jopa siirtää luonnonvaraisia kasveja Pornaisten pihallemme. Siellä oli intomielinen suhteeni rajoittunut siihen asti keittiökasvimaan lajeihin. Se heräsi täällä Vestrassa uudestaan pari vuotta sitten, pari vuosikymmentä myöhemmin kuin sinun uurastuksesi hyöty- ja koristekasvien kimpussa alkoi Valtimon Sivakassa. Mutta olen minä Vestrassa häärinyt myös luonnonkasveja tarkkaillen, etenkin omalla tontilla, mutta harrastanut myös niiden pakkosiirtoa luonnosta. Ylivoimaisesti iloisin kokemus oli, kun pihalla pitämäni nuotion paikalle ilmaantui huhtakurjenpolvikasvusto. Tiedät miksi riemu syttyi. Muut ottakoot kasvikirjoista selon, elleivät entuudestaan tunne tämän kauniin kukan merkillisiä tapoja.

A: No nyt minulla on huhtakurjenpolven siemeniä tilauksessa, joten päästään kokeilemaan uudestaan! Mutta niin, sinulla tuo luontoharrastuksen syttyminen on ollut enemmänkin salaperäisen sisäsyntyistä – Ja todella varhainen tuo ensimmäinen muistikuva! – kun taas minun eläinpuuhastelujeni lähtökohdat ovat enemmän kuin selviä. Minähän asuin enimmän osan lapsuuttani Korkeasaaressa. Taisin olla alle 5-vuotias, kun sinne muutettiin. Ja heti lähdin eläintenhoitajien mukaan heidän hommiinsa! Ja sitten tuli kotiin orpoja ja muita eläimiä hoidettaviksi, ja pitihän meidän lasten saada ikiomiakin lemmikkejä...

Luontoharrastus sai vauhtia oikeastaan sitten kun olin 13-vuotias ja innostuin katsomaan lintuja. Se oli kevättä, kuljeskelin Korkeasaaren ja Mustikkamaan rannoilla ja ihastuin isokoskeloihin, ne olivat niin kauniita, mutta en tiennyt mitä ne olivat. Siitä se lähti, rupesin heti samana päivänä pitämään havainnoista kirjaa, ja vähitellen lintuharrastus laajeni kaikkeen mahdolliseen luonnon tarkkailuun. Mutta miksi sitten jotkut isokoskelot tekivät sellaisen vaikutuksen – totta kai pohjalla oli sinulta peritty ja opittu kiinnostus kaikenlaisiin luonnon ilmiöihin. Muistan oikein hyvin jo ennen lintuharrastukseni alkua, miten Kimmo, sinä ja minä teimme jännittävän retken Pornaisten Mustijoelle katsomaan kuningaskalastajia, jotka olivat tehneet pesän joen törmään. Ja yhdeltä talvelta muistan taviokuurnat, joita oli vaeltanut paljon etelään ja joita näytit minulle. Sen jälkeen kun kunnolla innostuin linnuista, tehtiin enemmänkin yhdessä retkiä, ja Pornaisissahan me monena kesänä tarkkailimme erityisesti pikkulepinkäisiä. Se onkin jäänyt minulle nostalgisen rakkaaksi lajiksi.

Kasvimaapuuhat eivät muuten Pornaisissa minua kiinnostaneet tipan vertaa, mielestäni aivan hoopoa hommaa, ja vanhemmilta olikin fiksua, ettei lapsia pakotettu siihen. Varmaan siitä kuitenkin joku siemen jäi itämään, niin että innostus tuli myöhemmin ja vuosien myötä sen kun pahenee...

Kumpaa olet enemmän, eläin- vai luonnonsuojelija? Ja mitä eroa mielestänne näillä lopulta on?

I: Asenteiden tasolla olen varmaankin yhtä paljon kumpaakin, mutta aktiivisuuden rajat ovat vaihdelleet. Aktiivisimmin toimin eläinsuojeluasioissa 1900-luvun loppupuolella, mutta sittemmin luontoharrastukset veivät sekä ajan että ajatuksen aika tarkkaan. Palasin siis entiseen. Eläintarhatyössä nuo kummatkin olivat ainakin minun mielestäni työn ydinasiat ja arvokkaimmat osat ritirinnan. Luulen, että tuon 26 ja puoli vuotta kestäneen työjakson ajan merkittävin ansioni oli se, että eläintarhojen uhanalaisten lajien hyväksi tekemä työ tuli Suomessa tunnetuksi.

Näillä kahdella kulttuurin saralla ei ole välissään syvää ojaa, monissa kohdin ei ojaa ole lainkaan, vaan siirrytään helposti puolelta toiselle. Mutta painopisteissä on kuitenkin aikamoinen ero. Luonnonsuojelussa kannetaan huolta luonnon oman kehityksen, evoluution tuottamien ja jokaisen sivistyneen ihmisen arvokkaaksi ymmärtämien eliömuotojen mutta myös maisemien epäorgaanisten "rakennuselementtien" säilyttämisestä. Eläinsuojelussa taas on perimmältään kyse niistä rajoista, joita ihminen omia tarkoitusperiään varten luonnonvaraisista eläimistä kehittämien muotojen kohtelussa ei saa ylittää. Liian usein ei korosteta, että eläinten kohtelu kertoo myös ihmisestä itsestään. Se on sivistystason mittari aivan siinä kuin suhteemme lähimmäisiin.

A: Minäkin tunnen olevani ajatuksiltani yhtä lailla molempia. Luonnonsuojeluhommissa olen kuitenkin ollut aktiivisempi, tosin siinäkin aika myöhäisherännäinen. 1990-luvulla olimme Riston kanssa mukana vanhojen metsien suojelussa. Oli suorastaan pakko osallistua, kun asuimme Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajoilla, missä uhattuja metsänsirpaleita oli lähes takapihalla; pieni tupamme olikin aktivisteille hyvä tukikohta. Täällä Virossa on myös yritetty vaikuttaa kotisaaremme luonnon- ja eläinsuojeluasioihin – murheenkryynejä taitaa olla aina ja kaikkialla.

Useinhan luonnon- ja eläinsuojelu kulkevat käsi kädessä – ajatellaan vaikka teollista eläinkasvatusta, onnetonta se on sekä kasvatettavien eläinten että ympäristön kannalta. Yleensä onkin niin, että ihmiset, jotka pitävät luonnonsuojelua typeränä hörhöilynä, eivät myöskään suuremmin piittaa eläinyksilöiden kärsimyksistä, ja toisin päin. Tarvitaan sekä asioiden tiedostamista että kykyä empatiaan. Mutta niin kuin totesit, luonnonsuojelu on lopultakin elämän perustan suojelua ja luonnonvaraisten eliölajien säilyminen ihmisenkin elinehto, joten sikäli sen merkitys on omaa luokkaansa.

I: Kirjoittamasi toi elävänä mieleen Porkkasalon puolustamisen viikot. Jollei ylpeydellä olisi kielenkäytössä niin kielteistä sävyä suomalais-luterilaisen kasvatusperinteen takia, niin sanoisin, että olin silloin sinusta ylpeä enemmän kuin koskaan aikaisemmin eikä Risto suinkaan jäänyt osattomaksi ylpeilystäni. Miten te rohkenitte liittyä etäämpää tulleiden luontoaktivistien joukkoon ja annoitte vielä kotinne heidän tukikohdakseen, vaikka teillä oli mahdollisuus saada lisäpyyhkeinä paikallisten asukkaiden ynseys.

Minä yritin antaa sivustatukea – aika vähäisin tuloksin. Kävin ministerin kanssa pari pikapalaveria ja kirjoitin eräälle kulttuurimyönteisyydestään tunnetulle huippupoliitikolle – rauha hänen muistolleen – ja pyysin häntä käyttämään arvo- ja vaikutusvaltaansa orastavan väkivallan käytön hillitsemiseksi. Sain tylyn vastauksen ja kirje loppui näin: "Toivon, että tyttärenne säilyttäisi järkensä valon." Tähän minä vastasin ja sanoin, että tyttäreni vintin valo on niin hyvä, että sitä kannattaa varjella muun muassa pysyttelemällä sivussa politiikasta ja että minä puolestani toivon arvon kirjeenvaihtotoverini alkavan ymmärtää, että luonnonsuojelutyö on osa kulttuuria aivan siinä kuin kirjallisuus, taide ym.

A: Politiikasta olen tosiaan pysynyt erossa, en tiedä onko auttanut järjen valoon, mutta ainakin mielen valoisuuteen – kyllähän poliitikkojen elämä vaikuttaa tuuperruttavan tympeältä!

Miten eläinten kohtelu ja eläinsuojelu ovat aikananne muuttuneet?

I: Jo alle kouluikäisenä tutustuin kesäisin maatilan elämään ja eläimiin. Kouluvuosina Ikaalisissa kotini lähin naapuri oli maatila. Kävin myös usein kyläilemässä ja osallistumassa talon töihin varsin suurella maatilalla Kyrösjärven toisella puolella. Nykyisten mittapuiden mukaan tuon aikainen heikosti tuottanut karjatalous oli inhimillistä. Keväästä syksyyn lehmät ja lampaat, hyvin monella tilalla myös siat saivat käydä laitumella ja tietysti myös hevoset aina kun niillä oli töistä vapaata. Karjaa ruokittiin tilan omalla rehutuotannolla. Lehmät lypsivät talvellakin, mikä ei ollut 1800-luvulla eikä kaikin paikoin vielä 1900-luvun alussakaan tavallista. Niiden lannat ja likaantuneet kuivikkeet poistettiin säännöllisesti, mitä ei oltu noina menneinä "maidottomuuden" aikoina tehty, vaan joskus lehmien alle kertyi tatamia niin paksulti, että noiden heikkokuntoisten selkäpii hipoi kattoa. Kanatkin saivat useimmiten liikkua vapaasti pihapiirissä, ellei emännällä ollut kotipihan koristeena kukkapenkkejä. Harva asia eläinten kohtelussa herätti sääliä. Kaipa nuori mieli suri, kun tutuiksi tulleita eläimiä vietiin teurastamolle – naapuristamme vain parin kilometrin päähän. Monissa taloissa teurastukset hoidettiin itse. Satojen kilometrien piinaavat kuljetukset olivat tuntemattomia.

Virallisesta eläinsuojelusta en tiennyt kouluvuosina mitään. Tietysti olin ymmärtänyt sen, että eläimiin kohdistuva julmuus oli poliisiasia. Myöhemmin minulle on selvinnyt, että hevosten hyvään kohteluun, jota sain nähdä lähes päivittäin naapurissamme ja myös niiden hevosten hyvinvointiin, jotka toivat pitäjäläisiä kauppalaan asioimaan, oli osuutensa SEYn runsaat sata vuotta sitten aloittamalla valistustyöllä, jossa hevonen oli ykköslaji.

Miten eläinten kohtelu sitten on muuttunut? Tuskin kukaan on jäänyt tietämättömäksi siitä, miten tuotantoeläimiä nykyisin kohdellaan. Kuvauksestani jokainen voi arvioida, mihin suuntaan on menty. Eroja lajien välillä on. Hevosten oloissa ei paljon sormellaheristelyn aihetta ole, keskustelunaihetta lienee. Vai onko? Sinä Aura tunnet niiden oloja paremmin kuin minä. Noiden perinnelajien lisäksi on tullut uusia. Niistä turkiseläinten hyvinvointihymistelyjä on pakko pitää puheena vastoin parempaa tietoa. Koirat ja kissat jätän käsittelemättä kokonaan. Tilanpuute piinaa pikkuisen tätä monisanaista ja runsaasti rönsyilevää tekstintekijää.

A: Maailman muuttumisia miettiessä kyllä vähän säpsähtää, että näin vanhako minä jo olen! Eihän siitä niin kauan ole, kun kännyköitä ei ollut olemassakaan, ja suurimman osan elämästäni olen kirjoittanut kirjoituskoneella... Samoin eläinasioita ajatellessa tuntuu, että nuoruus on kaukaista historiaa. Kun Korkeasaaren vuosina vietettiin kesiä Pornaisissa, naapurissa oli useita pientilallisia, missä oli kymmenisen lehmää ja muutama kymmenen kanaa (munat myytiin kauppa-autolle), olikohan maata jotain 10 ha, heinät tehtiin seipäille, lehmät laidunsivat kesällä ulkona... Ja oli kuoveja, kottaraisia, kiuruja, töyhtöhyyppiä! Vieressä metsät, joissa käytiin sienessä; metsoja ja pyitä näki harva se kerta. Eikä Pornainen ole kuin 50 km Helsingistä. Aika paljon pieniä tiloja oli vielä Pohjois-Karjalassa 1990-luvulla asuessani, mutta nythän ne ovat "elinkelvottomina" kadonneet. Ei kaikki entinen tietysti ollut vain hyvää, esim. vanhanaikaisessa parsinavetassa seisominen koko talven tuskin oli lehmän kannalta onnellista, mutta ei myöskään ole hyvä, kun vähän kaikessa ihmistoiminnassa pienimuotoisuus on saanut potkut suuren ja mahtavan tieltä; se tuo väistämättä myös suuria ongelmia. Ja se on surullista, että tietoa olisi jo paljon – vaikkapa tuotantoeläinten lajinmukaisesta käyttäytymisestä – mutta sitä ei voida tai haluta ottaa huomioon, kun se ei ole "taloudellisesti kannattavaa."

Tietoa tosiaan on jo paljon, ja sitä on helposti saatavilla esim. netistä, ja onhan kaikenlaisia asiantuntijoita, joilta hakea neuvoa ja apua. Suomi kun vielä tuntuu olevan intohimoisten ja asiaansa paneutuvien harrastajien maa, niin että yhdistyksiä riittää melkein joka lajille ja rodulle. Se on hyvä asia ja antaa ainakin mahdollisuuksia eläinten parempaan hoitoon. Lemmikkien osaan tämä on varmasti vaikuttanut myönteisesti. Mietin joskus, että olisiko tämän päivän lemmikkien suurin ongelma ihmisen lyhytjännitteisyys ja mukavuudenhalu? Innolla hankittuihin eläimiin kyllästytään eikä niiden kanssa jakseta puuhata.

Hevosen elämänmuutokset taitavat olla vähän samanlaisia kuin ihmisen itsensä. Ennen vanhaan työ saattoi olla fyysisesti liiankin rankkaa, nykyään taas vaivoja tulee liian vähästä liikunnasta ja liiasta syömisestä... Toisaalta ainakin osa hevosharrastajista on lähtenyt toteuttamaan uusia suuntauksia, missä hevonen saa elää enemmän hevoselle luontaista elämää, ja koulutuskin perustuu hienovaraiseen ohjaamiseen eikä väkipakolla vääntöön. Kilpahevoset ovat tietysti oma lukunsa, myös ne jotka eivät pärjää kilpailuissa... Eläinten kanssa kilpaileminen onkin vähän hankala juttu, etenkin jos mukaan tulee huomattavia rahasummia. Tietysti voidaan sanoa, että raviurheilun ansiosta suomenhevoskanta saatiin säilytettyä, mutta en vain itse osaa innostua eläinkilpailuista, koska vaarana on juuri se, että ihmisen kunnianhimo menee eläimen hyvinvoinnin ohi.

Olette molemmat olleet pitkään mukana SEYn toiminnassa. Mikä sai mukaan SEYhyn? Mitä SEY merkitsee teille?

I: Minut "vietteli" SEYn toimintaan eläinlääkäri Carl Wahlberg. Hän oli ollut Korkeasaaren eläinlääkärinä jo ennen kuin minä tulin putiikin johtajaksi. Meidän välillemme kehittyi kirjoittamaton yya-sopimus. Sen lisäksi myös perheiden välinen ystävyys, minkä yksi konkreettinen seuraus oli hienoluonteinen leikkitoverisi Santtu, jonka äiti oli Wahlbergien mäyräkoira.

Carl Wahlberg oli tuohon aikaan SEYn hallituksen jäsen ja kerran sitten hän kysyi, kiinnostaisiko minua tulla mukaan SEYn toimintaan. Vaikka en ole syvimmiltäni järjestöihminen, niin lupauduin. Vaikken kovin kehuttavasti tuntenut yhdistyksen käytännön toimintaa ja eläinsuojelulakikin oli jäänyt vähälle opiskelulle, niin SEYn työtä eläinten hyväksi olin arvostanut. Minusta tuli hallituksen jäsen. Muutaman vuoden kuluttua pidin tauon, mutta sitten palasin ja minusta tuli SEYn hallituksen puheenjohtaja. Seurasi kymmenkunta vuotta tiivistä työtä. Tuona aikana saatiin monien vaikeuksien kautta lähes valmiiksi nykyinen paikallisyhdistysten katto-organisaatiomalli. Puheenjohtajakauden jälkeen olin vielä vähän aikaa hallituksen "tavallinen" jäsen ja jatkoin Eläinten Ystävän päätoimittajana, joka muistaakseni siunaantui minulle heti puheenjohtajuuden kylkiäisenä.

Mitä sitten SEY merkitsee minulle? Tällä hetkellä enää vain erilaisia muistoja osallistumisesta työhön, jota pidin silloin ja pidän edelleenkin arvokkaana. Henkinen pääomani karttui eläinsuojelutiedolla ja ennen kaikkea sillä, että joudun pakostakin ajattelemaan, millaista ihmisen armoilla olevien eläinten kohtelun tulisi olla, jotta se antaisi oikeuden käyttää isänmaastamme ja yhtä lailla mistä muusta maasta arvonimeä sivistysvaltio.

A: Totta puhuen en ole ollut SEYssä minkään sortin toimija, ihan passiivijäsen vain. Suomessa asuessani aika meni enemmän luonnonsuojelupuuhasteluihin, ja viimeiset kymmenen vuotta olenkin asunut Virossa. No yhtä pitkään olen tainnut kirjoitella Eläinten Ystävään pakinoita ja välillä muitakin juttuja. Emmi Manninen oli silloin toimituksessa ja kysyi, rupeaisinko pitämään pakinapalstaa. Ja niin se on vain jatkunut, nyt jo monta vuotta yhteistyössä Hännisen Pekan kanssa.

SEY antaa minulle luottamuksen tunnetta: tiedän että Suomessa on ihmisiä jotka välittävät eläinten hyvinvoinnista ja tekevät töitä sen eteen. SEY, niin kuin tietysti muutkin eläinsuojelujärjestöt, samoin kuin luonnonsuojelujärjestöt ovat takuu siitä, että jotkut seuraavat, valvovat ja huolehtivat asioista, jotka ovat myös minulle tärkeitä. Tiedän, että Suomessa toimiessani näiltä järjestöiltä saisin tukea ja apua aina kun sitä tarvitsisin. Se on iso asia.

Millainen SEY mielestänne on, mitkä ovat sen merkittävimmät saavutukset ja vahvuudet – entä haasteet?

I: Pakko sanoa, että vastaaminen ensimmäiseen kysymykseen sivuuttaisi harkintakyvyn. En ole ollut aktiivisesti mukana SEYn työssä kymmeneen vuoteen. Mutta mielestäni on erinomaista, että SEY on nyt katto-organisaatio, jolla on taloudellisia resursseja käytössään – tarpeeseen nähden ei tietenkään riittävästi. Näin se voi auttaa paikallisyhdistyksiäkin tarpeen mukaan ja kustantaa yhteistä lehteä.

Jo 1800-luvulla olivat useat henkilöt Suomessa ja muuallakin Euroopassa puhuneet julkisuudessa eläinten hyvän kohtelun puolesta. Suomalaisista oli tunnetuin Sakari Topelius. SEYn perustaminen oli kuitenkin huima askel eläinsuojelun edistämisessä. SEYn saavutuksia ei ole helppo luokitella. 110-vuotinen toiminta on tuottanut saavutuksia vaikka millä mitalla. Mutta jos nyt on pakko jotain sanoa, niin eiköhän eläinten kohtelun ongelmien esille tuominen ja näin yleiseen mielipiteeseen sekä lainsäädäntöön vaikuttaminen ole ollut yksi hienoimmista ja tuloksellisimmista saavutuksista. Eikä tämä ole ollut lyhyitä pyrähdyksiä milloin minkäkin asian eteenpäinviemiseksi, vaan jatkuvaa periksiantamatonta puurtamista.

Erinomainen käytännön saavutus on vapaaehtoisvalvojien organisaation luominen. Mielestäni se jos mikä on SEYn vahvuus. Niin kuin on monesti sanottu: SEY on tehnyt vuosikymmenet työtä, joka olisi kuulunut ilman muuta valtiovallalle. Valvojien työssä pääpaino on ollut seurata, missä määrin eläinsuojelulakia ja muita säädöksiä eläinten hoidossa noudatetaan. Kun kuitenkin samalla työ on myös ohjeiden antamista, niin aikoinaan ehdotin valvoja-nimikkeen vaihtoa neuvojaksi. Minusta tuntui ja tuntuu yhä, että suomalaisen tilallisen kanssa yhteisymmärrys syntyy paremmin, jos vierailija ei ole valvoja vaan neuvoja.

Kun jokainen eläinten käyttäytymistä vähänkään ymmärtävä on perillä siitä, ettei nimenomaan tuotantoeläinten oloissa olla riittävällä tasolla, niin SEYn haasteena nyt ja lähitulevaisuudessa on kehittää eläinten pitoon uusia ideoita ja niistä kehitellä käytännön sovellutuksia. Kenttä on laaja. Sanon vain yhden esimerkin. Sikojen päästäminen keväästä syksyyn laiduntamaan on ymmärtääkseni vain pienen kehittelyn jälkeen valmis markkinoitavaksi ja menestys tulisi olemaan uskoakseni samaa luokkaa kuin vapaiden kanojen tuotannossa.

A: Sinä taisit sanoa jo kaiken oleellisen! SEY on luotettava ja asiallinen järjestö ja on tosiaan pitkän taipaleensa aikana vaikuttanut merkittävästi sekä ihmisten asenteisiin että lainsäädäntöön. Kyllähän 110 viimeisen vuoden aikana molempien suhteen on tapahtunut huimaa edistystä, ja aivan varmasti SEY voi ottaa osansa kunniasta. Ja tuossakin tuumailen samaa kuin sinä – että vapaaehtoisvalvojien verkosto on ollut erityisen arvokas saavutus. Käytännön kenttätyötä tekeville ihmisille täytyy nostaa hattua, se on rankkaa hommaa, josta ei aina kiitosta heru, mutta on kuitenkin konkreettista vaikuttamista eläinten hyvinvointiin. Tuotantoeläinten ahdinkoa pidän myös kiireellisimpänä ja laajimpana kysymyksenä, johon täytyisi etsiä ratkaisuja ja saada myös muutoksia lakeihin.

Mihin suuntaan 110-vuotiaan yhdistyksen olisi teistä suunnattava; mitkä ovat kuumimmat eläinsuojelukysymykset nyt – entä 25 vuoden kuluttua?

I: Yhtenä eläinsuojelun tärkeimpänä tavoitteena pitäisin alan järjestöjen tiiviimpää yhteistyötä. Yhdessä luodut strategiat tuottaisivat hankkeessa kuin hankkeessa parhaat tulokset – eläinten hyväksi.

Voisi myös pohtia sitä, miten SEY saisi enemmän tilaa julkisuudessa. Viimeiset parikymmentä vuotta julkisuuteen ovat pompanneet ylivoimaisesti useimmin aktivistien ylilyönnit ja vakavien eläinsuojelurikkomusten paljastukset. SEYn kannattaisi pyrkiä aikaisempaa enemmän tuomaan julkisuuteen omaa vähemmän sensaatiomaista työtään. Sekä valtakunnalliselle että paikalliselle medialle esimerkiksi "päivä eläinsuojeluvalvojan seurassa" on mainio aihe. Aikoinaanhan tuollaisia tehtiin tämän tästä Anja Eerikäisestä. Ne olisivat olleet erinomaisia, jos niiden "rosvot kiinni henkeä" olisi lievennetty ja ujutettu niihin enemmän neuvontahenkeä.

Kuumimpia ongelmia nykyään kyllä riittää. Yksi niistä, mielestäni aika ratkaiseva mutta aika vähän huomiota saanut on se, että suurella osalla niistä ihmisistä, joiden vastuulla eläinten hyvinvointi on, ei tunnu olevan riittävää ymmärrystä sille, mitä tarkoittaa eläimen luontainen käyttäytyminen ja miten eläimelle voidaan antaa siihen mahdollisuus.

Tulevaisuuden ennustaminen on niin kauan helppoa, kun ei tarvitse ennustaa oikein. Silti esitän yhden ennustuksen. Maapallon ravinnontuotannon tilanne – mukaan luettuna puhdas vesi – on 25 vuoden kuluttua ratkaisevasti huonompi kuin tällä hetkellä. Tämä heijastuu eläinten pitoon ja todennäköisesti eläinsuojeluongelmia lisäävästi.

A: Asiallisen julkisuuden saaminen olisi tärkeää, mutta ei ehkä niin helppoa, kun media menee koko ajan viihteellisempään suuntaan; kaiken pitää olla hirveetä ja kauheeta jne. eli muut kuin sensaatiojutut eivät usein kelpaa.

Taas täytyy nyökkiä pontevasti ja samanmielisesti kanssasi: eläimen luontaisen käyttäytymisen ymmärtäminen ja konstit, miten ihmisen hoteissa eläimet pääsisivät noita luontaisia kuvioitaan jotenkin toteuttamaan tai edes tyydyttävästi jäljittelemään, se on avainasia. Ongelmana on kai se, että varsinkin tuotantoeläinten kanssa toimivat ihmiset eivät ole riittävän kiinnostuneita aiheesta tai vetoavat taloudellisten resurssien puutteeseen. Eläinsuojelijoiden täytyy sitkeästi rummuttaa asian merkitystä ja yrittää kehitellä keinoja niiden toteuttamiseksi.

Yhtenä ongelmana mainitsisin vielä metsästyksen aiheuttaman eläinten kärsimyksen, josta Suomessa puhutaan aivan liian vähän. Metsästys nauttii jonkinlaista hyvän ja reippaan harrastuksen mainetta, vaikka epäkohtia on paljon, vain yhtenä esimerkkinä luolakoirien käyttö, joka on ihan koiratappeluihin verrattavaa hommaa, paitsi että yhtenä "koirana" on luonnoneläin. Pitäisi kuitenkin muistaa, että metsästyksessä eläimille aiheutetaan kärsimystä vain siksi, koska jotkut ihmiset haluavat "virkistyä". Kuolleita ja kitumaan jääviä mielestäni kovin turhasta syystä. Aika harvan riistaeläimen tappamista voidaan perustella "riistanhoidollisella tarpeella", päinvastoin, monien kantoja metsästys vähentää huolestuttavalla tavalla.

Tulevaisuuden ongelmat voivat noista mainitsemistasi syistä olla niin rajuja, että ei oikein tahtoisi ajatella...

Mitä Aura on oppinut isältään, entä Ilkka tyttäreltään? Onko tullut sukupolvien välistä ristiriitaa tai näkemyseroja eläinsuojeluasioissa? Mistä olette toisillenne kiitollisia?

A: En tiedä olenko oppinut, mutta hyvää esimerkkiä olet antanut anteeksi pyytämisestä ja anteeksi antamisesta. Jos me lapset joskus harvoin saimme sinut kimpaantumaan, pyysit anteeksi noin viiden minuutin kuluttua, vaikka kimpaantumiseen olisi ollut hyvä syy! Eikä sinua myöskään voi moittia pitkävihaiseksi tai katkeraksi. Niin että mikään pelottava auktoriteetti et ole osannut etkä varmaan halunnutkaan olla; sen sijaan olet opettanut tärkeitä elämänarvoja omalla esimerkilläsi. Ja sinun oma pikkupoikamainen innostumisesi eri asioihin on ollut ja on yhä kivaa. Vaikkapa innostuminen ihan tavallisten luonnoneläinten elintapojen tutkailuun. Ja mitä niistä näet ja opit – siitä saan minäkin kuulla ja oppia.

Ristiriitoja ja näkemyseroja ei tule mitään mieleen, mikä varmaan näkyy tässäkin jutussa. Ehkä sen verran eroa, että sinä olet eläinten suhteen asiallisempi, sinun ei tarvitse itse hoivata eikä hössöttää eläinten kimpussa, minä taas olen eläinten tarkkailun ohella myös lepertäjä ja paapoja.

Lapsethan saavat olla vanhemmilleen kiitollisia ihan jo olemassaolostaan! Ja olethan sinä auttanut ja tukenut minua ihan kaikella mahdollisella tavalla. Kun olen tehnyt milloin mitäkin elämän ratkaisuja, et ole niitä koskaan ihmetellyt tai harmitellut, vaan olet ollut kannustavalla tavalla mukana. Olet tosiaan alusta lähtien antanut minulle vapauden toteuttaa touhujani: siitä pienenä ja vähän huvittavana esimerkkinä kouluaikojeni poissaolovihot – varsinkin keväällä parhaaseen retkiaikaan minulla oli usein "flunssaa", jonka sinä aina yhtä iloisesti allekirjoituksellasi todistit. Ja jos vielä palaan tuohon asioista innostumiseen, niin se on myös kiitoksen aihe – uskon sen tarttuneen vähän minuunkin, ja sen ansiosta elämä ei ole koskaan tylsää!

I: Tavanomaisen ajattelun – etten sanoisi kaavoihin kangistuneen – mukaan sinä, isosiskosi Minna ja veljesi Kimmo olitte erityislahjakkuuksia. Mutta kun aloin tämän tajuta, mietin, että eikö sitten jokainen lapsi ole "mahdollisuuksien paketti". Meidän perinteinen tapamme kasvattaa sekä kotona että kouluissa vain ei ole kannustava: jos siemen edes pääsee itämään, niin taimi ei pääse kasvamaan ja kukoistamaan vaikka edellytyksiä olisi. Tietysti ajat ovat muuttuneet minun lapsuudestani ja nuoruudestani, mutta kyllä vikojen ja virheiden etsimisellä ja karsimisella on yhä melkoinen rooli. Teidän onneksenne minä en yrittänyt kasvattaa sanan varsinaisessa mielessä. Kehuihin ei kuitenkaan ole aihetta; syynä oli ennen muuta laiskuuteni.

Sinusta tuli Suomen nuorin kirjailija. Taisit olla 9- tai 10-vuotias, kun Kurttunaamainen Leo ilmestyi. Tähän ei ollut syynä vanhempiesi kunnianhimo vaan ystävämme, jo kauan sitten manan majoille matkannut kirjailija Markku Lahtela. Tuokin vahvisti vain käsitystäni, että jokaisen lapsen mieli on tulvillaan halua ja mahdollisuuksia toteuttaa omaa luovuuttaan.

Jo viiden kuuden ikäisenä hoidit itsenäisesti joitakin niistä eläimistä, joita melkeinpä tulvi kotiimme. Seuratessani toimiasi, sinun ja eläinten vuorovaikutusta – muistan erityisesti Esteri-saukon ja Hilla-suden – alkoi mielessäni opiskelun myötä tulleet käsitysrakennelmat eläinten käyttäytymisestä horjua. Vaikka kukin eläin käyttäytyy lajityypillisesti, niin ei kuitenkaan niin ahtaissa rajoissa kuin siihen asti luulin. Kehittyneet eläinlajit, joita on tuhatmäärin, eivät ole kopioiden massaa vaan hiven jokaisesta muusta omanlajisesta poikkeavia yksilöitä; tuskin käytän väärää sanaa, jos sanon: persoonallisuuksia. Ja kun sittemmin olen vuosien mittaan nähnyt, miten aikuisena "operoit" kotieläintesi kanssa, niin yhä paremmin olen tuon ymmärtänyt ja omaksunut. Tätä olen muistellut kiitollisena erityisesti, kun kirjoitin viime syksyistä Elämän mittaista luontoretkeä ja nyt kun olen muutaman kuukauden pakertanut kirjaa eläinten viestinnästä.

Erityiskiitoksen aihe ei liity eläimiin, kenties sentään kaalikirppoihin ja joihinkin muihin kasvimaan tuholaisiin. Kun innostuin uudelleen kasvimaan rakentamiseen ja hoitoon, olen saanut sinulta läjäpäin hyödyllisiä neuvoja, luomuviljelijöitä kun kumpikin ollaan.

Niin sinulle kuin Minnalle ja Kimmolle olen ehkä kaikkein eniten kiitollinen siitä, että jopa ennen murrosikäänne, mutta tuon monille niin vaikean vaiheen aikana annoitte minun ymmärtää, etten ole perinteinen isä, vaan halusitte minun olevan ei vain retkikaveri vaan läheinen, luotettava ystävä kaikkina vuorokauden aikoina, kaikkina vuodenaikoina, vuodesta toiseen. Näin ovat minun tuntoni olleet ja ovat edelleen.