Artikkeli: SEY 110 vuotta eläinten asialla

Teksti: Marika Tudeer
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Eläinten ystävä -lehden numerossa 1/2011

Suomeen perustettiin jo 1800-luvun loppupuoliskolla useita eläinsuojeluyhdistyksiä. Niitä syntyi aluksi suurimpiin kaupunkeihin: Turkuun, Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Porvooseen, Tampereelle, Viipuriin, Uuteenkaupunkiin ja Poriin. Ensimmäinen laajemman toimialueen kattanut yhdistys oli kuitenkin Uudenmaan Eläinsuojelusyhdistys, joka jo vuonna 1905 laajeni kattamaan koko maan ja sai pian nimen Suomen Eläinsuojelusyhdistys – Finska Djurskyddsföreningen. Myöhemmin nimestä jätettiin pois tuo vanha s-kirjain, ja lopulta organisaatiomuutoksen myötä nimi muuttui vuonna 2001 muotoon SEY Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto ry, jonka nimi ruotsiksi on Finska Djurskyddsföreningars Förbund rf (SEY).

Yhdistys perustettiin ennen muuta vivisektion vastustamiseksi. Vivisektiolla tarkoitetaan eläimen elävältä leikkaamista lääketieteellisessä tutkimuksessa eli käytännössä eläinkokeita ilman kivunlievitystä tai nukutusta. Toinen alkuaikojen tärkeä toimintakohde oli hevonen. Hevosiahan oli tuohon aikaan runsaasti, ja ne käytettiin yleensä työssä raa’asti loppuun niin, että ne jopa kuolivat valjaisiinsa. Senaikaiset eläinsuojelijat pyrkivätkin edistämään hevosen lihan käyttöä ravintona, niin yllättävältä kuin se kenties nykypäivänä kuulostaa. Ajatuksena oli, että hevonen, joka on vielä kuoltuaankin arvokas ravinnonlähteenä, lopetettaisiin armeliaasti ennen kuin se olisi pelkkää luuta ja nahkaa.

Toki yhdistys jo heti alkuvuosinaan pyrki edistämään muidenkin eläinten hyvinvointia: niin kotieläinten, lemmikkieläinten kuin luonnonvaraistenkin eläinten. Lintujen ruokintakin oli varteenotettavaa eläinsuojelutyötä. Lainsäädännössä oli tuolloin rangaistavaa vain omaa tai jonkun muun omistamaa eläintä kohtaan osoitettu julmuus, luonnonvaraiset tai muuten ilman omistajaa olevat eläimet olivat lainsuojattomia. Pitkälti naispuolisten kansanedustajien ansiosta ”eläinten tahalla-rääkkäämisen” kieltäminen saatiin vuonna 1914 koskemaan kaikkia eläimiä riippumatta siitä, omistiko joku ne vai ei.

Lainsäädännön parantaminen on ollut SEYn ikuisuusaihe. Koskaan ei eläimiä koskevia lakeja ole saatu niin hyviksi, ettei niitä olisi pian ollut tarvetta jälleen parantaa. Yksi voimakkaasti lainsäädäntöön vaikuttanut henkilö oli SEYn puheenjohtajaksi vuonna 1953 saatu Eero Corell. Corell oli yhdistystä pitkään johtaneen eversti T. K. Forsténin sisarenpoika ja Vaasan hovioikeuden presidentti. Hänen laatimansa ehdotuksen pohjalta hyväksytty vuoden 1971 eläinsuojelulaki määritteli ensimmäistä kertaa, kenelle kuuluu eläinsuojelulain valvonta. Tuon jälkeen SEY onkin jo ollut itsestään selvästi tärkeä vaikuttaja aina eläinsuojelulakeja ja -asetuksia muutettaessa. SEYn ääni on kuulunut, ja sitä ovat myös viranomaiset kuunnelleet.

1990- ja 2000-luvulla tuo ääni on ollut ennen muuta Risto Rydman, SEYn toimistoa luotsannut juristi, joka vielä vuonna 2006 tapahtuneen eläköitymisensä jälkeenkin on aktiivisesti mukana eläinsuojelutyössä.

– Pääsin heti aloittaessani 1991 tositoimiin uuden eläinsuojelulain valmistelutyöhön. Silloin vanhentunut laki pantiin kokonaan uusiksi, ja se oli juristille todella mielenkiintoista, Rydman muistelee nyt. Uusi laki tuli voimaan 1996. Nyt uudistaminen on jälleen ajankohtaista, mutta se on, kuten lainsäädäntötyö aina, hyvin hidasta.

Valvonnasta ja valistuksesta neuvontaan ja viestintään

Lainsäädäntöön vaikuttamisen ja viranomaisyhteistyön ohella toinen SEYn toiminnassa merkittävä asia on kautta historian ollut valvontatyö. Ensi alkuun ”katsastajat”, asiamiehet ja kiertävät neuvojat, olivat palkattuja työntekijöitä. Koko maan kattavan valvojaverkoston palkkaaminen olisi kuitenkin ollut mahdotonta, joten T. K. Forstén keksi 1910-luvun alussa pyytää maanviljelysseurojen tarkastuskarjakkoja toimimaan myös eläinsuojeluvalvojina.

Seuraavalla vuosikymmenellä hyväksyttiin ensimmäiset varsinaiset Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoiset valvojat. Sotien jälkeen valvojia alettiin määrätietoisesti kouluttaa. Keväällä 1949 aktiivisia valvojia oli 40, 1960-luvulla jo sata.

– On järisyttävää ja ihailtavaa, että jollakulla voi olla niin vahva auttamisen halu, että ryhtyy eläinsuojeluvalvojaksi, Risto Rydman kuvailee. – Se on niin epäkiitollinen homma: eläinrakkaat ihmiset menevät paikkoihin, joissa eläimet kärsivät ja joutuvat jopa lopetuttamaan niitä.

Kolmas päälinja SEYn työssä on ollut valistustyö, joka alkuvuosina oli jopa keskeisellä sijalla. Sen merkitys ei ole suorastaan vähentynyt, mutta työn luonne on muuttunut: valistuksen sijasta nyt puhutaan tiedotuksesta tai vieläkin modernimmin viestinnästä. Edelleen on silti olennaista jakaa tietoa: sekä eläinten asemasta kotimaassa ja ulkomailla että eläinten tarpeista ja niiden oikeasta kohtelusta.

Alkuvuosina valistustyö oli aivan suoraa, suullista neuvontaa erilaisissa tilaisuuksissa. Forstén ja yhdistyksen muut aktiivit kiertelivät ympäri maata puhumassa. Myös kansakoulunopettajien ja jossain määrin myös maatalousoppilaitosten opettajien työ edisti merkittävästi eläinsuojeluaatteen leviämistä. Yhdistys kustansi ja levitti satamäärin erilaisia vihkosia, esitteitä, kirjasia ja julisteita.

Tärkeä askel otettiin, kun Eläinten ystävä -lehti perustettiin vuonna 1906. Lehti on siitä asti ilmestynyt keskeytyksettä kuin ihmeen kaupalla läpi sota-aikojen ja sen jälkeisen paperipulankin. Lehti on alusta asti pyrkinyt sekä levittämään yleistä eläintietoutta että toimimaan jäsenkunnan tiedonvälityskanavana. Se on ollut siis sekä jäsenlehti että eläinalan aikakauslehti. Aiheista moni on toistunut vuosikymmenestä toiseen. 

– Vähän turhauttavaakin on se, miten paljon samoista asioista joudumme puhumaan nyt kuin 110 vuotta sitten. Aina kun otamme esille mielestämme uuden asian, käykin ilmi, että samoista asioista on kirjoitettu lehdessä jo 50 tai 100 vuotta takaperin, sanoo Outi Vainio, joka on luotsannut SEYtä hallituksen puheenjohtajana kymmenisen vuotta.

Risto Rydman arvioi työnsä SEYssä olleen ”kutkuttavan mielekästä”.

– Ensinnäkin työalue oli kaikkinensa kiinnostava ja laaja. Se sisälsi sekä lemmikit, tuotantoeläimet että luonnonvaraiset eläimet, valvojat ja neuvojat. Lisäksi se oli valtakunnallinen ja toiminnassa oli jo ennen liittomuotoakin väkeä ympäri Suomen. Toiminta ja toimijajoukko oli eläväistä. Eläimistä kiinnostuneiden joukko on hyvin monimuotoinen, kissamummoista yliopiston tutkijoihin.

– Kun tulin SEYhyn, puhuttiin eläinsuojelusta, lähtiessäni yhä enemmän eläinten hyvinvoinnista. Tullessani Animalia oli liki ainut tunnettu eläinsuojelujärjestö. Ensimmäinen työni oli pyrkiä luomaan toimivat suhteet muihin eläinsuojelu- ja eläinjärjestöihin.

Eläinalan järjestöjä yhteistyökumppaneina oli useita, tärkeimpinä varmasti Hippos, Kennelliitto ja Ratsastajainliitto. Nähdäkseni onnistuimme tässä työssä hyvin.

– Esimerkiksi Hippoksessa ei vielä 1990-luvun alussa puhuttu missään sanaakaan eläinsuojelusta tai hevosen hyvinvoinnista, nyt ne ovat kaikkialla esillä heti ensimmäisenä. Yhteistyö vahvistui myös muun muassa yliopiston kanssa, ja SEYn tunnettuus asiantuntijapiireissä nousi. Aikaa myöten tilanne muuttui niin, että asioihin saatettiinkin kysyä lausuntoa yksinomaan SEYltä eikä muilta eläinsuojelujärjestöiltä.

Harrastelijamaisesta yhdistyksestä vaikutusvaltaiseksi liitoksi

– Aloittaessani SEY oli pieni ja kovin amatöörimäinen yhdistys. Siitä sitten alettiin modernisoitua, ja puheenjohtajien, etenkin Ilkka Koiviston ja Tapani Parviaisen kanssa työstettiin organisaatiomuutosta. Se oli kyllä välillä kuin kivireen vetämistä. Kaikkien vastustajien motiivit eivät koskaan oikein käyneet selville, Risto Rydman muistelee.

– Kyllä organisaatiomuutos oli hikinen vetää, muistelee myös Ilkka Koivisto. – Harri Dahlström siinä teki sen suuren työn, hänellähän oli jo kokemusta Suomen luonnonsuojeluliitossa vastaavasta muutoksesta.

– Suomen Eläinsuojeluyhdistys oli pieni ja kotikutoinen, mutta se oli varakas. Poliittisista ja taloudellisista syistä sitä yritettiin kaapata, ja siksikin organisaatiomuutos oli niin tärkeä. Yhdistys oli myös aika Helsinki-keskeinen, liittomuodon myötä paikallisyhdistykset pääsivät enemmän esille, Ilkka Koivisto sanoo.
Samoihin aikoihin tulivat suurta julkisuutta ja kuohuntaa aiheuttaneet turkistarhaiskut ja ”kettutyttökohu”.

– Oli vaikea suurelle yleisölle selittää, että on muitakin tapoja vaikuttaa kuin tuollainen sensaatiohakuisuus. Sensaatiot ylittävät uutiskynnyksen helpommin kuin pitkäjänteinen asiantuntijatyö.

SEY sai myös syytteitä hampaattomuudesta ja liiasta ”kiltteydestä”, vaikka asioita pyrittiin sanomaan välillä suoraankin. Esimerkiksi virallisessa turkistarhaustyöryhmässä istunut Ilkka Koivisto antoi työryhmätyön päätteeksi oman lausuntonsa, jonka mukaan kettujen tarhaamista ei voi toteuttaa eettisesti kestävin keinoin, ja SEYn hallitus otti turkistarhaukseen kielteisen kannan.

– Häkkikanala-asiaa SEY on pitänyt hyvin esillä jo vuosikymmeniä, ja työ alkoi tuottaa hedelmää kymmenisen vuotta sitten. Ihmiset ovat tajunneet, että valinnanvaraa on, Koivisto sanoo.

Eläinten äänitorvi nyt ja tulevaisuudessa

Ilkka Koivisto arvioi SEYn merkityksen hyvin suureksi.
– SEY on ollut ensimmäinen kunnollinen systeemi, jossa pelkästään yksilöiden varassa ollut eläinten puolesta puhuminen on saanut laajan, järjestäytyneen muodon. SEY oli alusta asti selvä eläinten äänitorvi ja on huolehtinut työstään erittäin ansiokkaasti jo 110 vuotta. Eteenpäin on tietysti mentävä, samanlaisena toiminta ei voi pysyä. Esimerkiksi kansainvälinen yhteistoiminta on tärkeää, mutta se vaatii varoja, Ilkka Koivisto pohtii.

– Aate on hyötynyt Euroopan unioniin liittymisestä. Sen hyödyt ovat olleet sekä eläinsuojelun että luonnonsuojelun kannalta haittoja suurempia.

– SEY on Suomen suurin eläinsuojelujärjestö, ja se asema tulee säilymään. SEYn rooli ei häviä mihinkään, sanoo SEYn hallituksen nykyinen puheenjohtaja Outi Vainio.

Outi Vainion mukaan on mahdotonta kuvitella tilanne, jossa voitaisiin sanoa eläimillä olevan kaikki hyvin. Aina on parannettavaa.

– SEYn kuten muidenkin eläinsuojelujärjestöjen tehtävä on osoittaa epäkohdat ja pyrkiä muuttamaan niitä. Viranomaiset säätelevät ehdot, joilla toiminta pyörii, mutta jonkun on puhuttava eläinten puolesta. Se on SEYn tehtävä nyt ja tulevaisuudessa.

Lähteet:
Nieminen Hannu: Sata vuotta eläinten puolesta. Kertomus Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta 1901–2001.
Nieminen Hannu: Sata vuotta, eikä suotta. Eläinten ystävä -lehti 2/2001.
Eläinten ystävä -lehdet 1906−2010
Haastattelut: Risto Rydman, Ilkka Koivisto, Outi Vainio.

 

Tilaa SEYn Kirjekyyhky-uutiskirje