Millaista eläinsuojelu oli 100 vuotta sitten?

Millaista eläinsuojelu oli 100 vuotta sitten?

Kun Suomen Eläinsuojeluyhdistys perustettiin vuonna 1901, Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Myös eläinten kohtelu oli "tsaarinaikaista", takapajuista ja kehnoa. Nikolai Bobrikov oli Suomen kenraalikuvernööri, ja aatteellisille yhdistyksille ei perustamislupia helposti herunut.

Yhdistyksen alullepanija ja alkuvuosikymmenten voimahahmo, everstiluutnantti T. K. Forstén oli intomielisesti eläinsuojeluaatteelle herännyt mies. Virallisesti yhdistyksen perustamisen tarkoitus oli kuitenkin hevosenlihan käytön edistäminen — jotta lupa yhdistyksen perustamiseen ylipäänsä saatiin.

Yhdistys alkoi kuitenkin edistää hevosenlihan käyttöä tosissaan, ja kun jossain pidettiin jokin kokous tai yleisötilaisuus, niin yhdistys oli varmasti järjestänyt paikalle hevosenlihamaistiaisia. Valtiopäivämiehiä ja maamiesseuroja kutsuttiin julkisille hevosenliha-aterioille, ja esitelmämatkoille maaseudulle vietiin tuliaisina hevosenlihapaistia ja -makkaraa jne. Yhdistys teetti ja jakoi yli 5 000 kappaleen painoksen hevosenlihan käytöstä kertovaa kirjasta ja sai Helsingin keittokoulunkin mukaan hevosenlihan käyttöä opettamaan.

Hevonen sai kaiken kärsiä

Tämän nyt hiukan hupaisalta tuntuvan toiminnan taustalla oli suuri eläinsuojelullinen ongelma, jonka helpottamiseen hevosenlihan mainostus tähtäsi. Tuohon aikaan ei hevosenlihaa nimittäin syöty, vaan hevosia käytettiin työssä niin kauan kuin ne pysyivät jaloillaan.Loppuaikoinaan ne kiersivät hevosmarkkinoiden kautta yhä säälittävämmässä kunnossa omistajalta toiselle kärsien vanhuudenheikkoudesta, sairauksista, vammoista ja kipeistä jaloista.

Piiskalla niihin saatiin vauhtia, kunnes ne viimeisen kerran kaatuivat kuormansa eteen eikä mikään hakkaaminen tai potkiminen enää saanut niitä nousemaan.
Syystä tai toisesta oli hevosen lopettaminen tehtävä, johon suostuvaa ihmistä oli lähes mahdoton löytää. Jos hevosenlihaa olisi käytetty ravinnoksi ja hevoset teurastettu ajoissa, ne olisivat säästyneet suurilta kärsimyksiltä.

SEYn valvojatoiminnan alku

Suomen Eläinsuojeluyhdistys palkkasi "katsastajan", joka kiersi markkinoita eri paikkakunnilla ja osti kaikkein huonokuntoisimpia hevosia, jotka sitten lopetettiin. Suurin määrä markkinoilta yhdellä kerralla lopetettavaksi ostettuja hevosia oli 38. Näiltä ajoilta on yhdistyksen arkistossa säilynyt joitakin kuvia lunastetuista ja kärsimyksistään päästetyistä hevosista. Kuvatekstit pienessä albumissa puhuvat puolestaan:

"Tuskien tietä on tämäkin kulkenut. Vanhus ei ole pitkään aikaan pystynyt lainkaan astumaan etujalkansa varaan. Sillä ajettiin silti. Jokainen askele oli tuskaa."

"Avosokea, rääkätty metsätyömailla. Pääsi lepoon."

"Tätäkin hevosta pidettiin metsätöissä. Kyljet auki. Säkki vain haavan ja valjaitten välissä."

"Sokea, pieksetty ja rääkätty polle tämäkin. Pääsi vihdoinkin lepoon."

Teurastaminen kova pala

Suomen Eläinsuojeluyhdistys toimi väsymättä myös levittäessään inhimillisempää suhtautumista teuraseläimiin. Yleinen ajattelutapa oli, että teurastettavaa eläintä saa kohdella miten tahansa, koska se kohta kuitenkin tapetaan. Eikä sillä niin väliä, kuoleeko hitaasti vai nopeasti, kunhan kuolee.

Yhdistys esitti viranomaisille paheksuntansa sen yleisen tavan johdosta, että lasten annettiin oleskella teurashuoneilla ajankulukseen eläinten tappamista katselemassa. Yhdistys vaati myös kiellettäväksi teurastamista muiden eläinten nähden.

Suomen Eläinsuojeluyhdistys sai palkatuksi teurastajan, joka järjesti ympäri maata teurastusnäytöksiä, joissa eläin lopetettiin nopeasti ja tuskattomasti. Yhdistys painatti neuvontalehtisiä, vetosi viranomaisiin ja myi välineitä kivuttomaan teurastukseen, mm. pulttipistooleja. Maanviljelysseurojen näyttelyissä pidettiin esitelmiä oikeanlaisesta teurastuksesta ja näytteillä oli asianmukaisia "teurastusesineitä". Näillä tilaisuuksilla oli tuhansiin nouseva yleisö, ja asiasta oli usein laajoja selontekoja sanomalehdissä.

Työn tuloksena maahan saatiin teurastusasetus, joka sisälsi monia parannuksia vallitseviin tapoihin. Mutta ennen kuin sitä alettiin yleisesti noudattaa, piti eläinsuojelijoiden tehdä vielä monia vuosia sitkeää valistustyötä.

Kanat kaikkein vähäarvoisimpia

Suomen Eläinsuojeluyhdistys teki paljon työtä myös eläinten kuljetuksen saamiseksi paremmalle tolalle mm. vetoamalla kirjelmillä viranomaisiin. Pietarista saakka lähetettiin säännöllisesti Helsinkiin torille myytäväksi kanoja sullottuina pajukoreihin niin tiukkaan, että matkan jälkeen niistä aina suuri osa oli ruhjoutunut kuoliaaksi, toiset kuolleet nälkään ja janoon ja monilta olivat jalat katkenneet.

Aivan tavallista oli, että torille myytäväksi tarkoitettuja kanoja säilytettiin rautatiekuljetuksen jälkeenkin vuorokausikaupalla ilman vettä ja ruokaa niin ahtaasti pakattuna, että ne eivät lainkaan pystyneet liikkumaan. Hengissä säilyneet olivat torilla myynnissä moneen kerrokseen mätettyinä, kunnes ne ostajan saavuttua kiskottiin esiin ja kaula väännettiin tai nirhattiin tylsällä veitsellä poikki.

Kurjuuden helpottamiseksi yhdistys teetti ja myi torikauppiaille halpaan hintaan kanahäkkejä ja hankki torille Tanskasta "kanantappokoneen", eräänlaisen giljotiinipöydän, jolla kanan kaula saatiin poikki nopeasti ja kuolemaa pitkittämättä. Aluksi kauppiaita jouduttiin pakottamaan, pelottelemaan ja houkuttelemaan laitteen käyttöön, mutta alkuun päästyä laitteella teurastettiin yhdistyksen toimihenkilöiden valvonnassa yli 10 000 kanaa vuodessa, kunnes kaupunki muutamien vuosien jälkeen otti laitteen hoitoonsa.

Kauheita lopetuskeinoja

Kissojen ja koirien lopettamiseen oli Helsingissä palkattu kaupungin puolesta rankkuri, jolla ei kuitenkaan ollut tehtäväänsä käytettävissä mitään kunnollisia keinoja. Eläimiä lopetettiin kaikilla mielikuvituksen tuottamilla keinoilla.

Koiria lopetettiin mm. puristamalla niiden kaulaa oven väliin tai seisomalla kaulan päällä niin kauan, kunnes henki lähti. Kissoja hukutettiin lammikoihin, joissa vesi hädin tuskin riitti hengityksen estämiseen, niin että kissa joutui kitumaan pitkän aikaa. Suuri joukko lopetettavaksi tuotuja eläimiä annettiin myös lääketieteen koe-eläimiksi.

Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen puututtua rankkurin toimintaan kaupungin maistraatti määräsi hankittavaksi eläinten lopettamiseen kunnolliset välineet ja tilat, mutta leväperäinen ja raakaluonteinen rankkuri ei tästä huolimatta eikä edes palkankorotuksen avulla parantanut toimintatapojaan. Lopulta hänet erotettiin, ja uusi rankkuri toimittikin tehtäväänsä ohjeiden mukaisesti eläinsuojeluyhdistykseltä saamillaan ampumavälineillä.

Mutta koska rankkurin palvelut olivat maksullisia ja hänen toimipaikkansa sijaitsi niinkin etäällä kaupungista kuin Pasilassa, eivät ihmiset käyttäneet hänen palvelujaan kovinkaan ahkerasti eläintensä lopettamiseen.

Niinpä Suomen Eläinsuojeluyhdistys tarjosi Fredrikinkadulla sijaitsevan toimistonsa paikaksi, jonne voitiin tuoda lopetettavaksi sairaat ja vaikeasti kuljetettavat eläimet, varattomien ihmisten eläimet sekä raitiovaunujen alla ruhjoutuneet eläimet. Toimiston takahuoneessa tehtiin näin viimeinen palvelus kymmenille kissoille ja koirille joka vuosi.

Kalojen kohtelussa ei edistystä

Suomen Eläinsuojeluyhdistys teki parhaansa myös kalojen kohtelun parantamiseksi. Se piti kalakauppiaille iltamia, joissa selvitettiin "sekä tieteellisesti että käytännöllisesti", mikä on oikea tapa säilyttää, kuljettaa, tainnuttaa ja tappaa saaliiksi saatu kala. Yhdistys lahjoitti kalakauppiaille työvälineitä kalojen teurastamiseen ja myi niitä toimistossaan.

Kalojen kohtelussa on edistys sadan vuoden aikana ollut kuitenkin melko olematonta. Vielä nykyäänkin näkee monissa paikoissa myynnissä elävänä henkeään haukkovia kaloja. Niiden menekki on hyvä, vaikka eläin silminnähden kärsii ja kaiken lisäksi kalan lihan laatu huononee, kun sitä säilytetään elävänä. Ensimmäinen käräjäoikeuden langettama sakkotuomio elävän kalan myynnistä annettiin marraskuussa 2001.


Teksti: Tiina Notko
Lähde: T.K. Forstén: Suomen Eläinsuojelusyhdistys ja sen haara-osastot 1901—1909.
Suomalaisen Kansan Kirjapaino. Helsinki 1909.

Tilaa SEYn Kirjekyyhky-uutiskirje